FF, EV-II

Perustiedot	Jalostusinfo
Rotu ja sukupuoli: suomalainen puoliverinen, tamma Syntymäaika, ikä: 10.05.2017, 6-vuotias Väri ja säkäkorkeus: tummanpunaruunikko, 175cm Rekisterinumero: VH19-031-0138, PKK2311 Painotus, taso: yleisratsastus, ko: heB re: 120cm	t. Honey Berry Sling, s. 30.07.2019 (e. Bramble Berry Boi)
Omistustiedot	Saavutetut meriitit ja tavoitteet
Omistaja: Aurora Lehtokehto (VRL-05322) Kasvattaja: Inna Paakkanen (VRL-05322) Kotitalli: Hoivun talli	täyttänyt 5v 10.5.2019 täyttää 6v 10.5.2020	FF myönnetty 2019 EV-II palkittu 30.4.2019 3 + 10 + 5 + 3 + 2 + 9 = 32p.

Halcyonesta ei uskoisi kuinka keveäliikkeinen se on, kun katsoo sen pitkiä jalkoja. Sievä tamma on kuitenkin juuri sitä sen lisäksi, että se on odotuksien mukaisesti laadukas harrastekilpahevonen. Taitoja löytyy lajiin kuin lajiin, mutta isän puolelta se on perinyt taitojaan enemmän esteille. Hanista ei kuitenkaan koskaan tule isänsä tavoin metrikuudessakympissä kilpailevaa hevosta, vaikka sillä on ilmavat hypyt. Vauhtia ei kuitenkaan ole tarpeeksi isommille radoille.

Hani on hyvin ihmisrakas hevonen, joka on kuin mikäkin koiranpentu. Sitä on miellyttävä hoitaa, vaikkakin se on usein turhan innokas häseltäjä pysymään paikallaan. Toisin kuin emänsä Hani ei ole jännittäjä, vaan se menee maastakäsitellessä tilanteisiin ilman epäröintiä. Parin ensimmäisen oppikerran jälkeen sen lastaaminen ei ole tuottanut suurempia ongelmia.

Ratsuna Hani ei onneksi ole perinyt emänsä jännittyneisyyttä, vaan hyvän työmotivaation. Se on innokas tamma hyvällä laukalla ja hyppymekaniikalla. Vaikkakaan Hania ei sovi jättää tekemään päätöksiä esteillä yksin, ne usein menevät hieman pieleen. Pitkien jalkojen takia Hani ei ole se nopein esteradoilla, eikä se sovi nopeisiin reitteihin. Varmat ja harkitut reitit takaavat hyvän sijoituksen. Hani kyllä tekee mitä ratsastaja osaa siltä vaatia.

Historia

Hani syntyi toukokuussa 2017 Vaahterapolussa, josta Inna myi sen jo ennen vieroitusta Eevi-Sofialle, Auran serkulle. Halcyone nimen saanut nuori tamma muutti Eevi-Sofian yksityiseksi Hallavaan. 2018 Eevi-Sofia koki burnoutin, jonka takia Inna ehdotti, että voisi ottaa Hanin itselleen ratsutukseen. Sen seurauksena Hani muutti tilapäisesti Innalle, jossa se pääsisi kehittymään ratsuna. Kaksikon tavoitteena on startata seuraavaksi helppo B ja 110cm, mahdollisesti Inna myös varsottaa Hanista itselleen varsan.

Sukutaulu & -selvitys

i Tranquille K kwpn 178cm, rnkm KTK-II, Fn, VIP MVA, ERJ-II VH17-012-0099 / #PKK1618	ii Rocket K KWPN m 176 cm	iii Renaissance KWPN m 175 cm
		iie Shonda KWPN m 162 cm
	ie Lumoline KWPN rtkm 173 cm	iei Lux Lumos KWPN vrt 176 cm
		iee Chantelle KWPN rtkm 174 cm
e Hazelnut Crust ewb, 163cm, tprn KTK-II, YLA2, Fn, VIP MVA VH15-202-0014 / #PKK1592	ei Calling Ivory ewb trn 164 cm	eii Smitten Reference ewb rn 169 cm
		eie Spell Me Hostage ewb m 161 cm
	ee Copperheart ewb rnvkko 167 cm	eei Fresh Rust ewb vkk 164 cm
		eee Take my Gold ewb prn 169 cm

Halcyonen isä Tranquille K (i) on valtavan suuri kimo satuori. Se syntyi Hollannissa, mistä sen haki 7-vuotiaana Suomeen nuori esteratsastajatyttö perheineen. Ransuksi kutsuttu hevonen oli sopimaton nuorelle ratsastajalle, ja se siirtyi tytön valmentajan hevoseksi. 178-senttinen ori asui ratsastuskoululla ja kilpaili omistajansa kanssa esteluokissa edeten nopeasti 120-luokista ylöspäin. Hienoliikkeinen hevonen olisi voinut yhtä hyvin päätyä kouluratsastuksesta innostuneelle omistajalle, mutta esteihmisten kanssa kasvaneena se päätyi lopulta starttaamaan sijoittuen myös 160 senttimetrin luokissa. Se on palkittu VIP MVA Fn-arvonimellä ja kantakirjattu toisella palkinnolla.

Rocket K (ii) oli jalostuksessa vielä hieman villi kortti, kun Ransun kasvattaja päätti käyttää sitä tammalleen. Ransu edustaa vasta Rocket K:n toista ikäluokkaa, mutta sen kasvattajalla oli vankka usko potentiaaliseen, hyväsukuiseen esteoriin, jolla oli mahtava hyppy ja sitäkin suurempi karisma. Rocket K:ta ei tunneta helposta luonteesta, mutta estehevosena se on tehnyt kovaa jälkeä. Sittemmin sen varsoista monet ovat osoittaneet, että ori on laadukas myös jalostushevosena. Suuri musta ori on vakiinnuttanut asemansa melko suosittuna siitosorina. Sen haastava luonne takaa, että sitä käyttävät jalostukseen ensisijaisesti kilpahevosta varsastaan tavoittelevat kasvattajat. Rocket K:n varsoja onkin nähty ikäluokkakilpailuissa ja pian varmasti myös GP-radoilla.

Rocket K on laadukkaan isälinjan jatkaja. Sekä sen musta isä, Renaissance (iii), että tummanruunikko isoisä, Reminiscence (iiii), ovat melko tekijöitä estehevosjalostuksen saralla. Renaissance muistetaan vaiheikkaasta kilpaurastaan. Kun haastavan hevosen tie erosi sen ensimmäisestä ratsastajasta, meni muutama vuosi, ennen kuin se löysi jälleen kilparatsastajan, jonka käsiin se sopi. Niiden vuosien aikana sen esiintymiset kilpa-areenoilla olivat usein enemmänkin leipää ja sirkushuveja -osaston toimintaa kuin vakavasti otettavaa kilparatsastusta. Oikeisiin käsiin päästyään hevosesta kuoriutui menestyjä. Reminiscence tunnettiin poikaansa tasaluontoisempana, estehevoseksi melko vankkarakenteisena orina. Sen raskastekoisuutta tasoittamaan valittiin sievä mustanruunikko estetamma Jubilant (iiie), jossa oli runsaasti täyttä verta.

Shondan (iie) toivottiin tasaavaan Renaissancen haastavaa luonnetta. Sen ruunikko emä Sherry xx (iiee) oli kenttäratsu, joka teki kaksi varsaansa vasta vanhemmalla iällä. Tomasso K (iiei) oli melko pienikokoinen estehevonen, jota kutsuttiin hevospiireissä Teddyksi sympaattisen, suorastaan halinallemaisen käytöksen takia. Esteradalla se teki kaikkensa ratsastajansa eteen ja fanitapaamisissa ori ilahdutti useita ihailijoita nauttimalla rapsutuksista korvat hörössä. 162-senttisessä Shondassa olikin paljon isänsä piirteitä: pienikokoiset mustat hevoset muistuttivat toisiaan paitsi ulkonäöltään, myös lauhkealta luonteeltaan.

Ransu on emänsä kuudes jälkeläinen. Lumoline (ie) on upeita, laadukkaita varsoja jättänyt allround-tamma, jonka jälkeläiset ovat pärjänneet niin askellaji- kuin estepuolellakin. Ransun kasvattajan mukaan tamma onkin hänen helmensä: kaunis, valkea satuhevonen, jolla on hieno luonne ja onnistuneesti yhdistelty suku. Isän puolella tamman suvussa on enimmäkseen kouluhevosia ja emän suvussa sen sijaan virtaa esteveri.

Lux Lumos (iei) on vaaleanrautias kouluhevonen, jonka liinahtavia jouhia voi vain ihailla. Merkittävämpiä ihailunkohteita hevosessa ovat kuitenkin sen liikkeet, ratsastettavuus ja menestyneet jälkeläiset. Lux Lumos on onnekkaaksi osoittautunut yhdistelmä supertähteä ja tuntematonta tammaa: Kismina (ieie) oli vaatimattomasta suvusta syntynyt pieni punarautias tamma, joka astutettiin yhdellä aikansa suosituimmista jalostusoreista. Lux Lumoksesta tuli lopulta yksi Lockhartin (ieii) eniten mainetta niittäneistä jälkeläisistä, kun se pääsi oikean omistajan käsiin. Se ei ollut kaikilta osin huippusukuinen hevonen, mutta osoitti olevansa omistajansa toiveiden ja arvostuksen väärti.

Chantelle (iee) on kookas mutta hienostunut kimo tamma, joka saattaa vielä vanhoilla päivilläänkin sortua diivailuun ja oikutteluun. Se saanee kuitenkin paljon anteeksi, sillä se on yksi omistajansa huipputammoista. Kourallisen hienoja jälkeläisiä jättänyt estesukuinen tamma polveutuu laadukkaasta emälinjasta. Chanteuse (ieee) jättääkin varjoonsa Joyeux Joen (ieei), joka oli vielä nuori ja ennalta kokeilematon siitosori, kun Chanteuse astutettiin sillä. Joyeux Joen varsoista osa osoittautui hyviksi jalostushevosiksi, mutta kirkkain tähti jäi uupumaan, eikä sen orilinja jatku kovinkaan vahvana. Käyttöhevosina orin jälkeläiset ovat menestyneet kohtalaisesti.

Halcyonen emä Hazelnut Crust (e) kulki pitkän tien, ennen kuin päätyi Englannista Suomeen. Englantilaisesta puoliveritammasta piti tulla huipputason kenttähevonen sen kasvattaneelle Liam Holwoodille, mutta kävi ilmi, ettei tummanpunaruunikon kapasiteetti riittänyt sinne päinkään. Sen hyppy ei riittänyt, minkä lisäksi se arkaili kilpailutilanteita kovasti. Hazel myytiin Saksaan ja sittemmin Suomeen, ja vasta toinen koti Suomessa oli 164-senttisen tamman lopullinen koti. Vaativa B-tasolle saakka koulua kilpaillut ja 110 sentin esteratoja hyppäävä tamma on jättänyt itseään parempia varsoja, ja sen ensimmäinen tammavarsa on jo kantakirjattu II-palkinnolla, kuten Hazel itsekin.
© Lynn

Calling Ivory (ei) on 164 cm korkea englanninpuoliverinen, joka on väritykseltään tummanruunikko. Ori on menestynyt hevonen kenttäkilpailujen parissa ja on kilpaillut ympäri Eurooppaa. Nyt orilta jo löytyy ikää jo sen verran, että se on siirtynyt jalostuskäyttöön sekä pienimuotoiseen ratsastuskouluhevosammattiin kasvattajansa vaimon pienelle ratsastuskoululle. Calling Ivory on luonteeltaan lempeä ori, jonka kanssa on mukava työskennellä. Orista myös hyvin huomaa, että se on nähnyt paljonkin maailmaa. Vaikka ori olikin menestyksekäs, ei ori koskaan ollut kasvattajansa mielihevosia. Kasvattaja kuvailisi oria liian säyseäksi.

Smitten Reference (eii) oli ruunikon värinen ja 169 cm korkea englanninpuoliverinen. Ori oli aikoinaan kasvattajansa suosikki, mutta menehtyi jo nuorella iällä ikävässä trailerionnettomuudessa. Smitten Referenceä voisi kuvailla parilla sanalla: temperamenttinen ja voitontahtoinen. Estekentillä hetken mainettaan luonut ori ylitti esteitä suuri voitontahto silmissään, antamatta ratsastajalleen aikaa virheisiin. Ori syntyi kilpahevoseksi ja kuoli kilpahevosena.

Spell Me Hostage (eie) on musta, 161 cm korkea englanninpuoliverinen. Tamma toimi kenttähevosen virassa suurimman osan iästään, kunnes sen jalka murtui kilparadalla. Kukaan ei uskonut jalan parantuvan, mutta ihmeen kautta jalka oli pian kunnossa. Kilpailukentille tamma ei kuitenkaan enää päässyt vaan se siirtyi jalostuskäyttöön ja sukunsa ansiosta, Spell Me Hostage oli suosittu jalostustamma. Luonteeltaan Spell Me Hostage on rauhallinen, mutta ratsastaessa herkkä ja sellainen, joka ei mitään ilmaiseksi anna.

Copperheart (ee) on kaunis ruunivoikon värinen englanninpuoliveritamma, jolta korkeutta löytyy 167 senttimetrin verran. Yhä kisakentillä kilpailevalta tammalta löytyy tällä hetkellä vain yksi varsa, jonka roolia Hazel pitää yllä. Varsan Copperheart sai hyvin nuorella iällä, joten tamma on vielä loistavassa kilpailuiässä. Copperheart kiertelee lähinnä kuitenkin Iso-Britanniassa koulukentillä kasvattajansa tyttären kisaratsuna. Luonteeltaan Copperheart on miellyttämisenhaluinen, mutta myös vaativa hevonen, joka on hyvä opettaja.

Fresh Rust (eei) on voikon värinen englanninpuoliverinen. Orilta, jota kutsutaan Frediksi, löytyy korkeutta 164 senttimetrin verran ja luonnetta vieläkin enemmän. Se tunnetaan hyvin tulisen luonteensa ansiosta ja hevosena, jonka kanssa ei sovi pelleillä vaan olla tomera ja määrätietoinen. Kisauransa loppupuolella oleva Fred kilpailee estekilpailuissa korkeissa luokissa ja voitontahtoinen hevonen sijoittuu yhä. Kilpailu-uransa ohella Fred on ollut paljonkin jo jalostuskäytössä ja sen jälkeläisiä pyörii ympäri maailmaa.

Take my Gold (eee) on kaunis punaruunikon värinen puoliverinen. Siltä löytyy korkeutta 169 senttimetriä. Luonteeltaan Goldieksi kutsuttu tamma on työntekohaluinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. Sen kanssa ei tarvitse stressata oikein mistään. Ratsastuskoulu elämää yhä viettävä vanharouva on pienellä kisaurallaan kilpaillut kouluratsastuksen parissa, jossa se menestyi suhteellisen hyvin, vaikkakaan ei tammasta mitään kuuluisaa hevosta tullut. Elämänsä aikana jälkeläisiä tammalla on teetetty kaksi kappaletta, joista toinen asustelee yhä Englannissa, mutta toinen matkasi tekemään kisauraa USA:han.

Sukuselvitys käytettävissä jälkeläisillä! Copyt © VRL-05322

Esteratsastus
2018
01.07.2018		Auburn Estate	Lähisukulaiskilpailu, parina Tranquille K	ERJ, 100cm	19/20
22.07.2018		Vaahterapolku	Seuratason kilpailu	Helppo B	04/16 68,21%
22.07.2018		Vaahterapolku	Seuratason kilpailu	100cm	03/08
16.09.2018		KK Savioja	2-tason kilpailu	80cm	03/07 4vp
16.09.2018		KK Savioja	2-tason kilpailu	110cm	01/04 0vp
06.10.2018		Auburn Estate, Kalla Cup	Harvest Games, 3. osakilpailu	80cm	13/15 8vp
06.10.2018		Auburn Estate, Kalla Cup	Harvest Games, 3. osakilpailu	100cm	14/17 8vp
07.10.2018		Auburn Estate, Kalla Cup	Harvest Games, 3. osakilpailu	KN Special	05/11 64,55%
01.12.2018		Auburn Estate, Kalla Cup	Loppuhuipennus, 4. osakilpailu	100cm	04/14 0/0vp
02.12.2018		Auburn Estate, Kalla Cup	Loppuhuipennus, 4. osakilpailu	KN Special	01/08 84,41%
2019
22.09.2019		Ruunaankoski	3-tason kilpailu	100cm	2/15 (0-0vp)
05.10.2019		Ruunaankoski	3-tason kilpailu	80cm	4/11 (0-0vp)
05.10.2019		Ruunaankoski	3-tason kilpailu	100cm	4/16 (0-0vp)
06.10.2019		Ruunaankoski	3-tason kilpailu	100cm	9/15(0-14vp)
16.11.2019		Auburn Estate, Kalla Cup	Fall Feeling, 4. osakilpailu	100cm	08/13 4vp
2020
27.03.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Kevätpäiväntasaus, 1. osakilpailu	100cm	08/24 0-0vp
04.05.2020		Hannaby Hanami Week	Kansainvälinen, 5-taso	100cm	03/35 0-0vp
04.05.2020		Hannaby Hanami Week	Kansainvälinen, 5-taso	110cm	19/36 4vp
05.05.2020		Hannaby Hanami Week	Kansainvälinen, 5-taso	110-115cm	06/31 0-4vp
26.06.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Kesäpäivänseisaus, 2. osakilpailu	110cm	18/25 4vp
05.09.2020		Valeriana		120cm	03/09 0vp
25.09.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Syyspäiväntasaus, 3. osakilpailu	110cm	20/28 4vp
25.09.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Syyspäiväntasaus, 3. osakilpailu	120cm	20/32 4vp
18.12.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Talvipäivänseisaus, 4. osakilpailu	110cm	10/21 0/12vp
18.12.2020		Auburn Estate, Kalla Cup	Talvipäivänseisaus, 4. osakilpailu	120cm	14/22 4vp

PKK näyttelyt

Varsaluokat
28.07.2017	Seppele	varsat	tuomari: Anne	EO-sert
Muu kuva
11.11.2017	DS Valmennustalli	varsat	tuomari: Viiru	EO-sert EM: toteutustekniikka
16.01.2018	Järnby	varsat	tuomari: Tinu	EO-sert

© Equestrian PRO, Mestyn varuste, OddPixel, Sokka Luxuries - Meksikolaiset kolmipala
- Punainen huopa + teddyromaani
- Esteillä martingaali
- Suojat kaikkiin jalkoihin esteillä
- Koulussa suojat vähintään takasiin
- Loimitus sään mukaisesti

Voit lukea Hanin ja Auroran päiväkirjaa docsissa!

08.08.2017 Jälleen varsa ^{kirjoittanut ex-omistaja}
Olin ollut hevoseton läpi kokonaisen kesän. Se kesä oli hujahtanut ohi ihmeellisen nopeasti. Olin tehnyt töitä ja elänyt sitä kotihiirimäistä unelmaani, joka oli alkanut muodostua ehkä jo teini-ikäisen Eevin päässä. Mikä sen perinteisempää, kuin tavata mies, rakastua päätä pahkaa mutta maailman turvallisimmalla tavalla ja sittemmin ostaa yhteinen asunto. Remonttipuuhaa oli riittänyt, mutta jos joskus väsyttikin asua remonttirojun keskellä, se oli vain väliaikaista. Siitä uurastuksesta sain maailman parhaan palkinnon: yhteisen kodin, joka tuntui ja näytti niin täydellisen oikealta.
Olimme matkustelleetkin Markuksen kanssa. Kotimaassa riitti vierailtavia sukulaisia, ulkomailla kohteita, joissa kumpikaan ei ollut koskaan käynyt.
Elämä oli hyvää, mutta hevonen siitä puuttui. Sellainen, josta olisin aivan täysin vastuussa.
Onneksi oli kuitenkin Lasse, jota sain puoliylläpitää. Sen kanssa valmentautuminen oli osoittautunut mielekkääksi puuhaksi. Nyt, kun odotin ihkaensimmäistä aivan omaa hevostani saapuvaksi, ajattelin innoissani, miten paljon Lassen kanssa opitusta tulisi olemaan hyötyä Halcyonen kanssa. Sekin oli onni, että yhteistyö Alanan ja Lassen kanssa jatkuisi varsan saapumisesta huolimatta. Enpähän olisi aivan ruosteessa sitten, kun vihdoin pääsisin oman hevoseni satulaan.
"Mä en malta odottaa", vinkaisin Renalle, joka hymähti.
"Uskon, varmaan sikasiistiä kun tulee oma hevonen."
"Mulla ei ole koskaan ollut sellaista", tunnustin.
"Ai ei?" havahtui Ohto.
"Ei. Oon kyllä vuokrannut ja ylläpitänytkin, mutta omaa en ole hankkinut."
"Tää on siis se päivä, kun Eevi astuu ekaa kertaa kavioliittoon", Nanna kuittasi juhlallisesti.
Sitä se tavallaan oli. Kauppakirjat oli jo allekirjoitettu, mutta vasta tästä päivästä se alkaisi - elämäni ja arkeni hevosenomistajana.
Ja kun varsa vihdoin saapui, se näytti jälleen kasvaneen kohisten sitten viimenäkemän. Kaunis se oli, vaikka hontelo ja koikertelevainen. En voinut olla kuvittelematta mielessäni, miltä se näyttäisi aikuisena. Miten kaunis se takuulla olisi, minun tammani!
Vaan vielä se oli vasta pikkuinen varsa, joka saisi kasvaa vielä hyvän tovin, ennen kuin se pääsisi näyttämään, millainen ratsu siitä tulisi.
Varsa oli silminnähden huolissaan maisemanvaihdoksesta. Se säpsähteli jokaista ympäristön ääntä ja pälyili levottomana ympärilleen. Katselin sitä hymynhaituva huulillani ja lupasin sille mielessäni, että kyllä se tottuisi.
"Tämä paikka on sun koti", mumisin pienelle hevoslapselle ja rapsutin sitä, kun se pysähtyi kuuntelemaan minua. "Usko tai älä, täällä ei ole mitään vaarallista tai pelottavaa."
Ohikiitävän hetken ajan varsan korvat osoittivat suoraan minuun. Sen turpa kurotti kokeilevasti minua kohti, ja minä annoin sen koskettaa pehmeillä hevosenhuulillaan hartiaani. Tässä minä olin, oman hevoseni kanssa.
"Hani", sanoin hiljaa varsani lempinimen. "Hyvä tästä tulee."

08.09.2017 Syystunne ^{kirjoittanut ex-omistaja}
"Musta tuntuu, että se aikoo ottaa Lassesta mallia ja kasvaa tosi isoksi", uumoilin katsellessani pinkihtävän jättisetänsä kanssa tarhailevaa Hania.
Alana seisoi mun vieressä Oliverin vaunuja heilutellen. Vauva oli nukahtanut jo aikaa sitten, mutta jos vaunut pysähtyivät, se heräsi. Pojan äiti oli minun tapaani suunnannut silmänsä tarhaileviin hevosiin, mutten ollut lainkaan varma, näkikö Alana yhtikäs mitään vai tuijottiko vain tyhjyyteen.
"Mm", hän mumisi.
"Siinä meillä sitten on yhden sijasta kaksi norsua tallissa", sanoin, mutta vaikenin sitten.
Ystäväni oli syvällä ajatuksissaan. Olisin voinut maksaa pennosen jos toisenkin hänen mietteistään, mutten halunnut udella. Alana tiesi kyllä, että hän voisi ottaa minkä tahansa asian puheeksi kanssani, jos niin haluaisi. Turha minun oli häntä hoputtaa. Joskus ajatukset olivat liian keskeneräisiä sanottavaksi ääneen - ja joskus ne eivät vain kerta kaikkiaan kuuluneet ulkopuolisille. Eivät edes minulle.
Arvelin, että Faella oli jotakin tekemistä Alanan pohtivaisen ilmeen kanssa. Punainen tamma oli heittäytynyt oikeaksi paholaiseksi suojellessaan omistushaluisesti Hania, jonka se oli ominut omaksi varsakseen. Sitten ei auttanut muu kuin siirtää Fae kiireesti arestiin. Onneksi Hani sai tarhakaverin Lassesta, sillä varsalle harva asia oli niin tärkeä kuin lajitoverin seura.
Ja Lasse oli minun varsalleni kenties vielä parempaa seuraa kuin Fae. Hani ihaili hassua setäänsä, joka puolestaan oli loputtoman kärsivällinen iholle tunkevan pikkuhevosen kanssa. Hani tykkäsi nyhvätä aivan kiinni Lassen kyljessä. Siinä se kai koki olevansa turvassa. Välillä hevoset innostuivat leikkimään. Sitten, yhtä nopeasti kuin ne innostuivatkin, ne saattoivat rauhoittua syömään heinää samasta kasasta. Ja pian ne leikkivät taas.
Syyskuu oli saapunut. Joskus olin taistellut syksyn saapumista vastaan ja yrittänyt kietoutua kesään niin tiiviisti, ettei se voinut kadota. Tänä vuonna oli toisin. Tänä vuonna syksyyni kuului kaunis hevonen, jonka kasvamista sain seurata lähietäisyydeltä. Se nuori hevonen oli minun omani, eikä sitä kukaan veisi minulta pois.
Mutta kun napakka tuulenpuuska kiersi nurkan takaa luoksemme, tarttui hiuksiin ja kutitteli niskaa, värähdin. Viileää. Lupaus yhä kylmenevistä säistä.

04.10.2017 Missi ^{kirjoittanut ex-omistaja}
"Se näyttää niin honkkelilta. Ilkeääkö sitä mihinkään näytille raijatakaan", huokaisin ja rapsuttelin Hanin säkää.
Caitlyn nojaili varsani karsinan oveen.
"Ainahan ne on tommoisia tossa vaiheessa. Ja Hani on vielä tosi isokokoinen."
"Siitä tulee kyllä ihan valtava", kauhistelin. "Mitenhän tällaista valtamerilaivaa mahduttaa mihinkään esteväleihinkään sitten aikanaan?"
"Jos siitä tuleekin kouluhevonen", Caitlyn heitti. "No ei. Hyvä siitä tulee."
"Kai sinne näyttelyihin on vaan nyt sitten uskallettava mennä."
"Hyvähän se on saada siitä eri kasvuvaiheissa kommentteja asiantuntijoilta", Caitlyn uumoili.
"Mistä niin?" kiinnostui seuran houkuttelema Ruska.
"Hanista", sanoimme Caitlynin kanssa yhteen ääneen.
"Mä aion viedä sen varsanäyttelyyn", kerroin. "Pelottaa."
"Kuulostaa hauskalta!" Ruska tuumasi. "Missi-Hani."
"Todella! Takakorkea, pitkäjalkainen, isokorvainen ja epämääräinen turkki", kuvailin rakasta varsaani.
"Ei sitä kukaan muu noin kriittisellä silmällä katsele", Caitlyn rauhoitteli.
"Musta se on ihan hienon näköinen hevonen", Ruska nyökytteli.
"Jospa tuomarikaan ei sitten naura sitä ulos kehästä", toivoin.

02.11.2017 Tuulentuivertamat ^{kirjoittanut ex-omistaja}
Navakka tuuli viuhahti ruoskanomaisesti ympärilleni, kun astuin ulos autosta. Se tuntui livahtavan hyytävänä sisään takinkauluksesta ja käynnistävän hytinän. Siinä oli mukana talven terävyyttä, miltei väkivaltaista viimaa. Voi, kuinka kauhealta se tuntui. Olisipa se tyyntynyt edes hetkeksi.
Minä en ollut aivan varma, mitä tallilla tekisin. Eittämättä saisin silti upotettua monta tuntia tähänkin tallireissuun. Minulla oli Kerttu mukanani, sillä se oli joutunut olemaan jo työpäiväni ajan yksin. Markus ei ollut kotona lainkaan: hän oli matkannut Vaasaan auttamaan ystäväpariskuntaansa vauvanhuoneen remontoinnissa. Minun työni eivät päästäneet minua mukaan, eivätkä ratsastuskoulujen mestaruuskilpailutkaan. Markuksella kuitenkin oli viikko niin sanottua kesälomaa nyt. Tuntui ironiselta kutsua sitä kesälomaksi, kun sää oli mitä oli.
Kerttu kipitti vauhdilla kohti tupaa. Seurasin yhtälailla rivakasti perässä, sillä kuka tänne kylmyyteen halusi jäädä kykkimään? Hämäräkin jo kurkisteli nurkan takaa.
Tuuli tarrasi tuvan oveen, kun astahdin sisään, ja paukautti sen kiinni rajummin kuin olin itse ajatellut tekeväni. Kerttu säikähti pamahdusta ja pinkaisi äkkiä Miskan jalkoihin.
"Mikä pumpulipallo sä oikein olet", Miska kysyi, ja Kerttu vastasi heiluttelemalla häntää ja kiehnäämällä maailman onnellisimpana hänen jaloissaan.
"Heippa", tervehdin. "Se on Kerttu. Kerttu, ei hypi."
Ei Kerttu kuunnellut.
"Voi miten suloinen", Ade kehui.
"On se, mutta korvat se on hukannut. Kerttu! Alas. Et kerjää", komensin jo niin painavasti, että Kerttu laskeutui tyytymättömän näköisenä neljälle jalalle. "Mä jätän sen tänne siksi aikaa, kun hoidan Hanin."
Tyytymättömiä eläimiä oli enemmänkin. Lähdin hakemaan Hania sisään. En ollut tiedostanut, että tallilla tuuli näin kamalan kovasti. Jos olisin, olisin saattanut pyytää jotakuta hakemaan Hanin jo aikaisemmin. Nyt honkkelimainen nuori tammani juoksenteli levottomana ympäri tarhaa loimi kahisten. Se kuulosteli säikkynä tuulta, ja kun nappasin sen kiinni, se säpsähteli ja loikki. Kävelymatka talliin tuntui hurjan pitkältä, kun vieressä käveli kirein askelin vieterinkireä hevonen, joka saattaisi hyvin lähteä omille teille koska tahansa.
Oletin, että Hani rauhoittuisi talliin päästessään, mutta se jatkoi levotonta meininkiä sisälläkin. Se ramppasi karsinaa ympäri, kunnes astuin perässä ja pysäytin sen saadakseni loimen pois. Hevonen oli loimen alta hikinen.
"Sähän olet ihan tosissani juossut tarhassa", sanoin ja kurtistin kulmiani.
Kyllähän Hani oli vilkas nuori hevonen, mutta ei se yleensä itseään tällä tavalla hikeen juossut. Enpä olisi uskonut, että tuuli saisi sen näin tolaltaan. Se ei tahtonut tyyntyä millään.

21.11.2017 Marraskuun pimeydessä ^{kirjoittanut ex-omistaja}
Tarkoitukseni oli ehtiä tallille valoisan aikaan. Niin ei tietenkään käynyt, sillä lyhyellä varoitusajalla sain päivääni yhden asiakaskäynnin lisää. Sen jälkeen hämärä olikin jo ehtinyt laskeutua, sillä niin marraskuu toimi. Aurinko nousi, tervehti, ja sitten se alkoi jo painua matkoihinsa.
Hani ei tietenkään kadonnut tallilta mihinkään, ja kun nyt kerta oli jo hämärää joka tapauksessa, päädyin viivyttämään tallille menoa entisestään. Tein Kertun kanssa pitkän lenkin ja ajattelin, että ehkäpä menisinkin tallille vasta sen verran myöhemmin, että pääsisin viimeisen tunnin jälkeen maneesiin juoksuttamaan Hania. Siitä oli jo tullut reipas eskarilainen, joka opetteli vähän kerrallaan aikuisen hevosen juttuja.
Päästessäni vihdoin tallille saakka kiirehdin laittamaan Hanin mössöt valmiiksi, pesemään sen ruoka-astian ja vesikipon ja sitten vasta hakemaan sitä tarhasta sisälle. Näin loimitetun vauvahevoseni kaukaa. Se oli tarkkaavainen ja kuulosteli ympärilleen. Hymyilin hieman. Yleensä olin tähän aikaan jo hakenut sen sisälle, ja se oli varmasti jo tottunut tietynlaiseen päivärytmiin. Nyt rytmi oli erilainen, ja fiksu tamma huomasi sen heti.
"Hani", huikkasin hevoselle, joka säpsähti hieman ja kääntyi katsomaan minua. "Tulehan tänne, pääset sisälle."
Kiltti hevoseni teki niin kuin pyysin. Halukkaasti se kiirehti tarhan portille, jonka alalangan minä nostin pois tieltä pujahtaakseni tarhan puolelle. Puin riimun hevoseni päähän ja ryhdyin availemaan ylälankaa. Ehdin hädin tuskin nostaa langan koukusta ja ruveta siirtämään sitä sivuun, kun Hani kasvoi yhtäkkiä vieressäni korkeutta noin metrin verran (siltä se tuntui!) ja siinä samassa se jo ryntäsi eteenpäin.
Taisimme molemmat saada tarhan porttilangoista sähköiskun. Minä kompuroin hevosen äkillisen hypähdyksen yllättämänä, langat putosivat käsistäni ja kuului inhottavaa rätinää, kun sähkölanka kohtasi kostean maankamaran. Pari kipinää välkähti näkökentän laidalla, ja se taisi säikäyttää Hania lisää. Tamma juoksi niin kauas kuin yhä kädessäni oleva naru antoi myöten, kiskaisi minut kontilleen maahan ja lähti sitten päähän kohdistuvan paineen seurauksena pyörtämään takaisinpäin.
Korkeat jalat ja suuret kaviot tömisivät lähemmäs minua, ja hetken verran olin täysin varma, että pian kolahtaisi ja pimenisi. Ponkaisin jaloilleni niin nopeasti kuin suinkin kykenin, jotta Hani huomaisi, että olin sen reitillä - ja niin se onneksi teki. Rauhattomana nuori hevonen pysähtyi, tepasteli, viskeli päätään. Käännyin kurotellakseni portin kahvat käsiini ja napsautin ne takaisin paikalleen. Koko sen ajan Hani pälyili ympärilleen ja askelsi riimunvarren sallimalla etäisyydellä.
"Mitä ihmettä sulle on tapahtunut?" Kassu kysyi rapaiset vaatteeni nähdessään.
"Mä en tiedä", puuskahdin yhä pelästyneenä. "Hani vaan lähti ryskäämään!"
"Pelästyikö se? Se näyttää vieläkin jotenkin säikyltä", Kassu huomioi, ja minä osasin vain nyökätä, sillä olin yhä niin säikähdyksissäni, ettei ääni tuntunut kulkevan.
Kun päästin Hanin irti karsinaansa, se lähti kiertämään kehää - ja minusta tuntui, että tilanne oli täsmälleen samanlainen kuin jo parina kertana aiemminkin. Hani oli peloissaan, enkä minä tiennyt, mikä sitä pelotti.
Se rauhoittui kuitenkin pian talliin päästyään ja saatuaan eteensä siivun heinää. Riisuin siltä loimen ja ryhdyin reippain vedoin harjailemaan sitä. Kun kaikki oli kuin tavallisesti, Hani huokaisi syvään ja tyyntyi.
Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun seuraavan kerran astuimme tallin valoista marraskuun pimeyteen, hevonen sähköistyi saman tien. Vielä maneesissakin se täpisi pää korkeuksiin kohotettuna ja levitteli sieraimiaan. Vasta juostuaan hetken aikaa se alkoi jälleen tasaantua ja keskittyä työntekoon. Minä kurtistelin mietteliäänä kulmiani.
Pelkäsikö hevoseni pimeää?

30.11.2017 Huoh ^{kirjoittanut ex-omistaja}
"Aleksi?"
"Mhäh?"
"Hani on ihan outo."
"Ai? Millä tavalla?"
"Sillä on joku mörkövaihe. Mä en tiedä mitä tehdä sen kanssa."
"Mörkövaihe?"
"Se on superjännittynyt koko ajan. Tarhassa juoksee itsensä hikeen, taluttaessa on ihan lentoon lähdössä."
"Ohto sanoikin, että oli ollut vähän jännät paikat sitä tarhatessa."
"Voikohan se olla jostakin kipeä?"
"Kai se on parempi katsoa kuin katua."
Joulukuu oli ihan nurkan takana, eikä joulufiilis ollut tullut vielä. Paitsi ehkä Hanille, joka näki tonttuja joka nurkalla ja säikkyi niitä. Kaunis mutta pelokas nuori hevoseni esitti melkoisia juhlaliikkeitä säikähdellessään. Enimmäkseen se oli vain levoton ja tarkasteli ympäristöä pää korkealla ja sieraimet suurina väristen, mutta olin silti alkanut taluttaa sitä vain juoksutusliinan avulla ja välillä puin sille suitset ihan vain tallin ja tarhan väliä kuljettaessa.
En keksinyt, mikä hevoseen oli mennyt. Osa tuntihevosistakin oli saanut hilpeitä säikkysäpsähdysvilliinnyksiä kentällä, mutta sellaista se välillä oli ilmojen kylmetessä. Kukaan niistä ei kuitenkaan jäänyt jännittyneeseen mielentilaan pitkiksi ajoiksi, niin kuin minun Hanini. Ehkä se oli nuoren hevosen herkkyyttä.
Ehkä olin saanut käsiini ylivirittyvän pommin, murehdin. Ryhdyin maalailemaan pelottavia tulevaisuudenkuvia hevosen kanssa, joka oli minulle liian vaikea. Tiesinhän minä, että sen emä oli herkkä hevonen, ja isästä olin kuullut, että se oli hyvin ystävällinen mutta puuhakas ja verevä. Mitä jos Hanista tulisi pelokas, vauhdikas ja vahva hevonen, jota en osaisi hallita?
Sitten aloin ihmetellä, mihin optimismini oli kadonnut. Olivatko vuodet todella valuttaneet sen kuiviin? Minullahan oli tapana ajatella, että kaikesta selvisi. Minulla oli tapana uskoa kaikesta hyvää.
Katselin nyt karsinassa tyynenä heiniä popsivaa hevostani ja kohotin päättäväisenä leukaani.
Selvittäisin, oliko Hanissa jotakin fyysistä vikaa, joka aiheuttaisi levottoman käytöksen. Jos olisi, hoitaisin sen kuntoon. Jos ei olisi, selvittäisin asiat muuten. Käsittelemällä sitä päättäväisemmin, etsimällä avuksi jonkun pätevämmän ihmisen, tekisin mitä tahansa, jotta elämä Hanin kanssa alkaisi sujua.
Tosin, en kyllä rohkenisi kiivetä sen selkään niin kauan kun se olisi maasta käsiteltäessäkin lähtövalmiudessa oleva raketti. Niin yllytyshullu en ollut.

02.02.2018 Pieni eskarilainen ^{kirjoittanut ex-omistaja}
Elämä oli mennyt huimaa harpontaa eteenpäin. Minusta oli tullut kaaso, morsian ja ilmeisesti unohdettu ystävä. Alanasta ei ollut kuulunut mitään aikoihin. Ehkä viimeisin kunnon keskustelu oli käyty silloin, kun olin ilolla suostunut kaasoksi ja varoen vitsaillut, että voisinkin ottaa hääjärjestelyihin osallistumisen harjoituksena omiani varten. Alana oli ensin nyökytellyt, sitten tuijottanut minua epäluuloisena ja lopulta alkanut osoittaa ymmärryksen merkkejä.
"Eevi-Sofia Hopea", hän oli sanonut painokkaasti. "Onko Markus vihdoin rohkaistunut? He actually popped the question?"
Hämillisenä, onnellisena ja vähän ujostellen minä nyökyttelin. En kuitenkaan halunnnut varastaa hetkeä - olin juuri saanut hääkutsun. Kosintatarinani ei ollut tarkoitus talloa sitä seikkaa jalkoihinsa. Siispä kerroin lyhyesti ja pääpiirteissään:
"Itsenäisyyspäivänä. Kun me lähdettiin Hallavasta kotiin. Mutta se ei ole mikään suurensuuri tarina, se joutaa odottaa... Häät. Kerro mitä sä haluat mun tekevän. Mä olen nyt sun kaaso, ja mä olen siis sun palveluksessasi."
Toistaiseksi mun palvelukset olivat rajoittuneet Lassen hoitoon. Rokkiakin olin ilokseni saanut ratsastaa. Onneksi se juoksi tunneillakin, sillä yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa aikani ei olisi riittänyt kaikkiin vastuullani oleviin hevosiin, jos Rokkikin olisi tarvinnut kokoaikaista huomiota.
Hanista oli nimittäin tullut eskarilainen. Olin siitä mielettömän innoissani. Tämä oli se vaihe, jota hevosten kanssa rakastin. Susin koulutuksen ensiaskeleet olivat yhä tuoreessa muistissa, vaikka niistä oli jo kulunut hurjasti aikaa. Nyt ihan ikioma nuori tammani oli ratsupolkunsa alkuvaiheilla. Kaikki mahdollisuudet olivat auki, ja päivä päivältä Hani vaikutti oppivan uutta.
Satulansovituksesta oltiin jo päästy siihen pisteeseen, ettei tamma pitänyt lainkaan kummallisena juoksutusta satula selässä ja jalustimet kyljillä heiluen. Olimme myös osallistuneet ohjasajokurssille. Hani oli aika haka siinä puuhassa. Vaikutti siltä, että minulla oli enemmän opittavaa kuin hevosellani, vaikka olin tietysti harrastanut ohjasajoa paljon enemmän kuin varsani.
Vai oliko Hani oikeastaan enää varsa? Se ei ollut aivan täysikasvuinen, mutta sen elämä alkoi jo muistuttaa hyvinkin pitkälti aikuisen hevosen elämää. Ensimmäisen arvonimensä se oli myös saanut: Hani oli kuin olikin arvosteltu riittävän hienoksi nuoreksi hevoseksi, jotta sille voitiin hakea Finest Foal -titteli. Hani oli avannut meriittilistansa, ja mitä kaikkea se vielä saavuttaisi - aika näyttäisi.
Perjantaisena tallipäivänäni juttelinkin siitä Lotan kanssa. Lotta oli uusi tuttavuus, joka oli tuonut talliin upean torinhevostammansa. Punavarusteinen Venla oli sekin nuori, joten meillä riittäisi epäilemättä yhteistä jutunjuurta.
"Huh", hymyilin Lotalle. "Huomenna mä kiipeän Hanin selkään. Aleksi lupasi auttaa."
"Oho! Aika jännää", Lotta tuumasi.
"No on. Onneksi loppuvuoden pöllöilyt taitaa olla ohi."
"Ai?" Lotta oli ihmettelevän näköinen.
"Hani käyttäytyi aivan mahdottomasti jonkun aikaa. Vein sen klinikallekin. Ei siitä löytynyt mitään. Ainoa, mitä eläinlääkäri osasi veikata, oli kasvukivut. Tiedä siitä sitten, mutta ihan yhtäkkiä se kaikki säikkyminen vain loppui."
"Hevoset on kyllä välillä omituisia", Lotta analysoi, enkä olisi voinut olla siitä enempää samaa mieltä.
"Sanos muuta", myötäilin. "Mutta mahtavia joka tapauksessa."
Siitäkin me olimme samaa mieltä.

17.06.2018 Tyhjä takki ^{kirjoittanut ex-omistaja}
Olin uupunut täysin. Hani katseli minua yhtä lempeästi kuin aina, ja se herätti minussa tarpeen itkeä. Sitä olinkin tehnyt, itkenyt, niin paljon, ettei mitään enää ollut itkettäväksi asti. Niin olin kuvitellut, mutta niin vain pillitin taas seistessäni siinä tarhan portilla hevostani katsomassa.
Hani ei ollut poissaolostani kärsinyt. Olin saanut Auran ratsastamaan sillä, ja Alana oli auttanut varmasti enemmän kuin olisi oikeasti ehtinyt. Olipa Jasekin välillä kai komennettu Hanin selkään. Aleksilta en ollut iljennyt edes pyytää apua, vaikka tuskin mies olisi minua maanrakoon haukkunut. Ei Aleksi ollut niitä ihmisiä, jotka löivät lyötyä. Ilmiselväähän se oli, ettei minulla ollut mennyt ihan hirveän hyvin viime aikoina, kyllä minä muuten olisin hevoseni hoitanut paremmin.
"Kaunotar", niiskaisin tammalleni.
Siitä oli kasvanut niin kaunis hevonen. Suuri se oli kuin kirahvi, mutta sopusuhtainen ja tasapainoinen. Sillä oli hienosti kaartuva kaula, ja vaikka en ollut itse sillä ratsastanut montaakaan kertaa Tie Tähtiin -kilpailuiden jälkeen, sillä oli yhä lihasta oikeissa paikoissa.
"Me saadaan pian apua", supatin Hanille.
Suurimman hädän hetkellä sitä oli ollut vaikea uskoa, mutta usein ratkaisun avaimet löytyivät yllättävästä paikasta. Tällä kertaa ne olivat ilmestyneet elämääni ystävällisen kädenojennuksen muodossa. Hanin kasvattaja oli ottanut yhteyttä ja tiedustellut, osallistuisimmeko hänen ja Hanin isän, Tranquille K:n, kanssa lähisukuisten hevosten parikilpailuun esteratsastuksessa.
Olin itkenyt sen viestin luettuani. Ei minusta ollut kilpailemaan. En jaksanut. Ajattelin joutuvani pettämään Innan toiveikkaat odotukset ja itkin lisää.
"Et sää sitä loukkaa, jos sanot ei", Markus vakuutti. "Kun se kysyi, se on jo varautunut molempiin vastauksiin."
Lopulta Markus joutui kirjoittamaan vastausviestin minun puolestani. Sanelin ja mies näpytteli. Olin rehellinen: kerroin, että en juuri nyt itse ollut kisakunnossa, vaikka hevoseni olisikin.
Periaatteessa mäkin voin ratsastaa sillä, jos se vaan on valmis vaikka metrin luokkaan :)
Niin Inna vastasi. Henkäisin syvään ja tartuin itse omaan puhelimeeni. Kirjoitin myöntävän vastauksen ihan itse. Inna saisi ratsastaa Hanilla kilpailuissa ja ennen niitäkin niin paljon kuin haluaisi.
Minun takkini oli typötyhjä. Toivuin pahemman luokan burnoutista ja joinakin päivinä olin hädin tuskin kykeneväinen nousemaan sängystä ylös. Sen ei kuitenkaan tarvinnut tarkoittaa sitä, etteikö nuori ja kehittyvä hevoseni voisi jatkaa noususuhdanteista uraansa kilpahevosena. Heinäkuun ensimmäisenä se hyppäisi Innan kanssa metriä.
Kuka tiesi, mitä ratsukko kilpailisi kesän loppuessa.
Olin luovuttanut hevoseni ohjat toistaiseksi muille kuskeille.
En nytkään edes ottanut hevosta sisälle harjattavaksi. Rapsuttelin sitä vain ja nautin siitä, että se oli siinä minun seurassani. Vierailuni ei ollut pitkä enkä tavannut tallilla ketään muuta. Hyvä niin. Juuri nyt en olisi halunnutkaan. Myöhemmin sitten, kun olisin taas oma itseni.