Tuotosgalleria

"Olisko Pariisi mitää?" kysyin Oskarilta, kun se sattui taas päjöttämään siinä kottikärryineen ihmisten ja Tetristen väylällä suulissa, joka oli tuulen ja varjon ansiosta oikein mukava ja viileä paikka hoitaa hevostaan.
"Meinaatsä mennä lomalle?" se kyseli tyhmänä, niin kuin kukaan nyt lähtisi kaikista maailman paikoista Pariisiin lomalle. "Eikö siellä oo jotain kolkytkaheksan astetta lämmintä?"
"En, tamppitonno, kun kilpailemaan, ja säkin voisit."
"Mikä siellä nyt muka edes on keskellä kesää?"
"Paris Sin Jumping Week."

Oskari katsoi meitä nenä solmussa, mutta laski kuitenkin kottikärryt käsistään. Minä kiinnitin Tetriksen. Otsonmäelläkin oli tänään niin kuuma, että olin ensimmäistä kertaa tänä kesänä ilman villasukkia, mutta ei Pariisin lämpöjä. Oli oikein hyvä sää hypätä, varsinkin kun Eetu oli sanonut, ettei tarvitsisi kerätä esteitä, kun Milankin aikoi hypätä. Esteiden raahaamiseen ei ollut ikinä hyvä sää.

"Mä oon kouluratsastaja", Oskari narisi.
"Jaa? Mä oon rekkakuski."
"Amanda sanoi, että ei mitään estepelleilyä nyt kun mulla alkaa just sujua..."
"Sä sanoit niin, ei Amanda."
"No... Kumminkin."
"Joo no Pariisiin onkin pikkasen pitkä matka lähteä häviämään mulle..."
"Mä sulle häviä."
"Muuta kun joka kerta."

Joo joo, ulkomailla oli aika syvältä olla yksinään ja varsinkin Tetriksen kanssa. Hevosen kanssa reissaaminen oli aina ihan hirvittävän stressaavaa, ja olisin halunnut Oskarin mukaan, koska se osasi sen homman paremmin kuin minä. Lisäksi siitä olisi ollut seuraa, koska seuraa se on paska ja tylsäkin seura. Camillaa oli ihan turha ruinata mukaan, eikä muista kuin tallilta tutuista olisi kuitenkaan lähtemään ja ymmärtämään, ettei matka hevosen kanssa olisi mitään boutiqueissa piipahtelua ja croissantten ja baquettien imeskelyä tupakki punaisessa sirossa imukkeessa ojossa ja baskeri päässä niin kuin vähän vanhemmissa leffoissa.

Vaikka se olisi rankkaa, kyllä minä ainakin yrittäisin lähteä. Viimeksi en päässyt, kun ei ollut Tetriksen kanssa tarpeeksi maileja takana ja nimeä alla, eikä tililläkään rahaa. Nyt Tetriksen omalla tilillä oli niin paljon voittorahoja ja meriittejä, että paitsi pääsisimme matkaan, meitä ei myöskään naurettaisi sieltä pihalle heti kättelyssä.

Oskari häipyi siitä jaloista pyörimästä hetken vielä vinguttuaan jotain. Minä puolestani vedin Tetristä vielä pari kertaa harjalla ja yritin parhaani mukaan tarkastaa, että se oli priimakunnossa. Jalat näiltä ensimmäisenä menivät, kun niitä hypytti, mutta nyt ei tuntunut mitään klaapuja, patteja tai kuumia kohtia. Uskalsin nostaa satulan selkään ja tarjota kuolaimiakin. Sitten mentiin kentälle, ja nyt pojat treenattaisiin niin että tukka lähtee, ja sitten edustettaisiin Otsonmäen kuningaskuntaa taas kansainvälisesti. Kyllä tässä kentällä kelpasi harjoitella, ja kun esteetkin kannettaisiin edes poispäin puolestani, kun se Milan kerran...

Niin, se Milan. Sehän puhui montaa kieltä, varmaan ranskaakin. Olisikohan siitä oppaaksi sellaiselle SIM Jumping Weekille Pariisiin asti? Tuskin se itse hyppäisi, mutta se näytti siltä, että se jaksaisi bilettää minun vääjäämättömän voittoni jälkeen. Ja pitää hiuksiani poissa tieltä, kun yrjöäisin jännitystäni. Minulla olisi alle kuukausi aikaa suostutella se lähtemään mukaan.

Pariisiin lähtemiseen oli päivä, tasan yksi päivä. Nya oli ilmoitettu kahdelle päivälle International 150cm luokkiin. Livia oli taas tuttuun tapaan "järjestänyt" varsinaisen shown stressipäissään pakatessaan hevosrekkaansa viimeisiä tarvittavia tavaroita yhdessä Krisin kanssa. Mukaan lähtisivät tällä kertaa Nya, Lina ja Vita. Kris oli tullut ihmettelemän satulahuoneessa ähisevää Liviaa.
"Onko kaikki kunnossa?" Kris kysyi hölmistyneenä lattialla istuvalta laatikkoa penkovalta Livialta.
"Miltä näyttää?!" Livia tiuskaisi ärtyneesti jatkaen ähinää ja laatikon penkomista ja tavaroiden viskomista.
"Niin? Mikä sulla on hukassa?" Kris sanoi hiljaa ja hennosti, sillä tiesi Livian olevan viittä vaille mental break downin partaalla.
"Mä en löydä Nyan passia mistään. Se oli mulla viimeksi mukana Suomessa, kun käytiin kisoissa. Nyt sitä ei löydy mistään enkä millään kerkeä hankkimaan uutta, jos sitä ei löydy. Onko sulla mitään hajua mistä ihmeessä se voisi olla?" Livia sanoi epätoivon paistaessa äänestään.

Kris mietti mielessään mihin hittoon se typerä pieni mutta äärettömän tarkeä vihkonen olisi voinut tiensä löytää. Sitähän oli vasta tarvittu edellisellä kisareissulla, eikä siitä olut edes kauan aikaa. Yleensä passeja säilytettiin hevosrekan ohjaamon puolella lokerossa, josta ne siirrettiin tallissa olevaan siniseen kannelliseen laatikkon, jota Livia nyt epätoivoisena penkoi.
"Ootko tarkistanut jo rekasta? Sieltä lokerosta?" Kris kysyi.
"Mitähän lottoat, tottakai oon, enkai mä muuten tässä istuisi penkomassa tätä laatikkoa ja käymässä läpi jokaista muovitaskua, kuin viimeistä päivää" Livian ääni oli värisevä ja kuulosti kuin hän olisi alkamassa pian parkumaan.
Kris katsoi epätoivoista Liviaa ja ojensi kätensä tälle.
"Nouses nyt ylös sieltä, mennään yhdessä etsimään sitä perhanan passia, kyllä sen on jostain löydyttävä. Mä soitan Yvonnelle ja sen jälkeen soitan myös Finnit, Sarinat ja Benediktit läpi jos siskosi ei ole nähnyt sitä perhanan passia."

Kris kaivoi uuden karhean iphonensa taskustaan ja soitti Yvonnelle. Tämä ei tiennyt asiasta mitään, mutta lupautui tulla auttamaan myöhemmin, mikäli passia ei olisi siihen mennessä löytynyt. Hänellä oli myös omat valmistautumisensa menossa Pariisia varten. Voihan... Kris ajatteli mielessään, sitten hän valitsi Finnin numeron puhelimestaan, sillä tämä liikkui tallilla vähän joka puolella korjaillessaan paikkoja. Finn ei myöskään ollut nähnyt passia. Livian ilme oli muuttunut entistä epätoivoisemmaksi, kuin uskonsa totaalisesti menettäneeksi.
"Älä huoli, mä soitan vielä Benediktille ja Sarinalle..." Kris soitti kummatkin läpi. Kumpikaan heistä ei myöskään ollut nähnyt passia. Sarinalla oli työt kesken, mutta Benedikt lupasi tulla auttamaan etsimisessä heti. Mies saapuikin paikalle alle parissa minuutissa, kuten oli luvannutkin.
"Noniin, missä sä olet viimeiseksi nähnyt sen passin?" Benedikt kysyi myötätuntoisella pehmeällä äänellä Livialta.
"En mä tiedä, siellä Suomessa kai kun oli se eläinlääkärin tsekkaus ja kaikki ennen kisaa.." Livia vastasi.
"No minne sä laitoit sen kun palasit sieltä?" Benedikt koitti kaivella Liviasta tietoa.
"No kun mä en muista, yleensä laitan sen takaisin sinne lokeroon, olin niin tolkuttoman väsynyt, etten oikeasti muista. Mä en vain yksinkertaisesti muista mitä mä sille passille tein sen tarkastuksen jälkeen" Livia mutisi katsoen jalkoihinsa pää painuksissa.
"Livia, me ollaan nyt katsottu se lokero läpi jo kolmesti, se ei ilmiselvästi ole siellä, meidän on varmaan pakko käydä kaikki jo pakatut tavarat läpi uudelleen." Benedikt huokaisi.

Kolmikko siirtyi tyhjentämään hevosrekan sivusta aukeavaa tilaa, johon mahtui mieletön määrä tavaraa. Kris kirosi, kun hänen vaivalla pakkaamansa auto purettiin miltei kokonaan pitkin pihaa. Bendikt nosteli tavaroita ulos ja sitä mukaa Livia ja Kris kävivät niitä läpi. Mukana oli tarvikepakkeja, ämpäriä, pussukkaa, loimea, ties mitä hilavitkutinta, miltei kaikkea maan ja taivaan väliltä.
"Oot kyllä taas ylittänyt itsesi tän pakkaamisen kanssa" Livia pyöritteli silmiään nähdessään kaiken sen mitä Kris oli autoon survonut.
"No mutta kun koskaan ei tiedä mitä voi tarvita" Kris puolustautui.
"Joo ihan varmasti me tarvitaan kaikkea tätä, täällä on kamaa varmaan 8 hevosen ja 10 ihmisen tarpeisiin" Livia tokaisi sarkastisesti.
"Ei täällä kyllä ole enää mitään missä passi voisi olla, tää oli nyt ihan tyhjä arpa" Benedikt huokaisi syvään ja siirtyi rekkaan istumaan kuskin paikalle.

Livia seurasi perässä ja istahti vänkärin penkkiin. Siinä he istuivat hiljaa tuijottaen eteen ja miettivät mistä etsisivät passia seuraavaksi. Livia oli sanojensa mukaan käynyt kaikki lokerot ja ovitaskut läpi kahteen kertaan, eikä passia todella ollut näkynyt. Livia noteerasi aurinkolipan yläpuolellaan, hän ajatteli katsoa peilistä, kuinka tärähtäneeltä hän näytti etsintäoperaation johdosta. Hän kurotti kättään ylös ja tarttui lippaan. Lippa ei ollut kerennyt aueta kokonaan, kun jotain jo tippui hänen syliinsä.
Hän pysähtyi tuijottamaan syliinsä pudonnutta asiaa, Benedikt myös. He olivat hetken täysin hiljaa ja katsahtivat toisiinsa pikaisesti, sitten Livian syliin ja taas toisiinsa, kunnes Livia otti asian käteensä. Se oli passi.
Livia nosti passin, käänsi sen ja siristi silmiään kuin peläten, että hevosen nimen kohdalla olisi jokin muu kuin Lemoine Calenya.
"Ei hitto, ei hitto!! Se on Nyan passi!! Mä en ikinä laita mitään tonne, etenkään tänne repsikan paikalle" Livia hihkui riemuissaan, aito onni näkyi hänen kasvoiltaan.
Kris kurkisti ohjaamon puolelle kainosti. Ohjaamoon laskeutui hiljaisuus. Kumpikin etupenkkiläinen kääntyivät katsomaan Krisiä.
"Mä meinasin stressata itseni kuoliaaksi kadonneen passin takia, me ollaan purettu puoli rekkaa ja sä olitkin piilottanut sen tuonne aurinkolippaan?" Livia tokaisi katsoen Krisiä kurtistaen kulmiaan.
"Nyt kun vähän muistelen, sä saatoit juu antaa sen mulle ja mä laitoin sen sinne turvaan" Kris sopersi ja nosteli käsiään itseään puolustellen.
Benedikt nousi kuskin jakkaralta virnistellen ja naurahti.
"Nyt kun mysteeri on ratkennut, te voittekin uudelleen pakata auton, ja mä painun omiin hommiini tästä, koittakaa nyt selvitä sinne Pariisiin ilman muita selkkauksia" Benedikt huikkasi mennessaan, yhä ivallinen virne kasvoillaan.
"Ihan ensiksi mä laitan kyllä tän passin tuonne lokeroon, ettei se löydy seuraavaksi esimerkiksi jääkaapista "turvasta"" Livia sanoi naurahtaen ja painottaen sanaa "turvassa" kuin hieman piikitellen Krisille. Hän puristi
passia tiukasti rintaansa vasten, kuin jotain kalliimpaakin aarretta. "Mä tästä hipsinkin jo pakkaamaan" Kris totesi, samalla kadoten vähin äänin takavasemmalle.

"Väistä."

Västin Kissin kanssa kun käskettiin, ja samoin teki Leo, joka myös seisoi keskellä kaikkea niin kuin toinen idiootti. Camilla ei liikahtanutkaan, ja varmaan sen takia rekisteröin, kuka meitä komensi. Katsoin Kisssin ohitse ensin puoli metriä yli Alexin naamasta ja näin, miten häntä miellytti, että niin minä ja Leo kuin hevosenikin olimme suulin seinämässä ohuina kuin pannukakut ihan vain hänen käskystään. Tai ehkä häntä miellytti ylipäätään se, kuinka automaattisesti tottelimme.

"Kierrä", Camilla käski, kun Alex marssitti Tetriksen, joka oli häneen verrattuna jättiläinen, Kissin ohitse ja Camillaa kohti.
"En mä sua tarkottanukkaa", Alex sanoi ja taputti Camillan olkapäätä mennessään suulin toiselle aukolle Tetriksen kanssa.
"Voi että kun mäkin olisin esteratsastaja", Leo henkäisi. "En mä nyt silleen erityisesti haluais olla. Mutta mä uskon että toi innostuis just sellasesta kun joku antais kovan vastuksen kilpailuissa."
"Toi on puskaratsastaja, ja hämmentävää kyllä, sillä ei oo ollu hirveän montaa antamaan vastusta tässä viimesten vuosien aikana, vaikka musta tuntuu ettei se edes treenaa ikinä", mutisin, ja kyllä, ihan sairaan kateellisena. Näille kahdelle en viitsinyt esittää sellaista kunnon kilpailijaa, joka ei meinannut ratketa liitoksistaan, kun kävi vähän siellä sun täällä häviämässä.
"Kyllä se harjoittelee", Camilla puolusti.
"Niin, nyt kun se on menossa Paris SIM Jumping Weekille."
"Ei kun aina. Sillä on niin ihmeelliset työajat, ettet sä sitä aina näe, mutta se todellakin harjottelee. Seuraa sun itse sille tekemiä treenejä tarkasti. Sä vaan luulet että se harjottelee pelkän Pariisin takia kun se on nyt vielä viikon lomalla ja sä näet sen harjottelevan ihmisten aikoina."
"Mutta nehän on muinaisia ne treenit!"
"Niin kun sä et tee sille uusia."
"No en kai kun mä luulin että se vaan pyytelee niitä eikä kuitenkaan noudata niitä!"
"Kyllä se noudattaa."
"Kai mä nyt sille suunnittelen ne jos se kerran tekee ne!"

Kiva. Hieno homma. Nyt oli kateellisen lisäksi syyllinen olo, ja sitten vielä ketkukin, kun mieleeni hiipi seuraava saastainen ajatus. Alexilla ja Tetriksellä oli mennyt ihan sairaan hyvin kauan aikaa. Kun minäkin nyt olisin halunnut Kissin kanssa Paris SIM Jumping Weekille, olisi ihan turha ikinä unelmoida voitosta, vaikka olisin ollut tervekin, jos Alex ja Tetris olivat samassa luokassa. Todennäköisesti en saisi sijoitusta muutenkaan, mutta silti. Jos kerran noudatti sittenkin tarkasti minun treeniäni... Olisi hyvin, hyvin helppoa pilata se juuri nyt...

No niin Oskari! Tästä seuraa sinulle rangaistus heti kun menet kotiin: ensimmäisenä, kun astut sisään. Sellainen ajatus, vaikka sitä ei aikoisi edes toteuttaa, ei saanut käydä ikinä ihmisen, varsinkaan urheilijan, mielessä. Ei edes entisen urheilijan.

"Mä laitan Kissin valmiiksi..." mutisin muille kahdelle ja kiirehdin jatkamaan oman ratsuni harjaamista. Jos en mennyt Pariisiin pelaamaan reilua peliä, sitten en ainakaan saisi mennä Pariisiin. Jos ajattelisin jotain tuollaista vielä kerrankin, saisin antaa itselleni ihan kunnon jäähyn kaikesta kilpailemisesta.
"Ja mä kuule meen tekeen töitä", Camilla sanoi, "kun sä et kerran niitä tee."
"Mulla on vapaapäivä."
"Niinpä."

Leo jäi siihen norkoilemaan, vaikka naamasta näki, että hän olisi roikkunut mieluummin toisella puolella suulia. Kai jotain tehdäkseen hän nosti satulan Kissin selkään.

"Ootko sä nyt päättänyt?" Leo kysyi.
"Mitä?"
"Että meetkö sä Pariisiin asti häviämään Alexille?"
"En."
"Et mee? Vai et aio hävitä?"
"En oo päättäny."
"Mä voisin lähteä sinne Alexin turvaksi... Mä oon kuullu kun se etsii matkaseuraa..."
"Se etsii tulkkia. Puhutsä ranskaa? Et."
"En."
"Noni. Sitä paitsi sä oot ympäri vuoden töissä."
"Jos Cami hoitais mun hevosen... En mä tota voi sunkaan kanssa kahdestaan päästää. Viet mun naisen Pariisissa."
"Just joo. Sehän tapahtuu. Mä aina vien kaikkien naiset varsinkin Pariisissa. Mulla on niitä nytkin niin monta."
"Voisit viedä jos seisoisit selkä suorana."
"Joo ei. Voisinpa mä viedä sen ruusukkeen."

Olisihan se kivaa kilpailla taas ulkomailla. Voisin larpata kilparatsastajaa. Sitä paitsi Kissin kanssa oli niin turvallista mennä Ranskaan, kun olimmehan me ennenkin olleet. Sitä paitsi jos häviäminen oli koskaan siedettävää, sen kanssa oli siedettävintä hävitäkin. Se ei ollut mikään mahtava kouluratsu, mutta se oli hyvä hevonen ja oikein näppärä hyppääjä. Reissun voisi ottaa virkistymisen kannalta. Ja sponsorit tykkäisivät, jos menisin.

Kissin harjattuani laitoin sille suitset. En pystynyt olemaan tarkastamatta Leon satulointia, koska hevosille ei tarvittu mitään lyöttymiä selkään huonosti asetelluista satulahuovista, eikä varsinkaan vakavampia selkäongelmia kiristävistä huovista. Hyvin se oli kuitenkin satuloitu. Alex oli vielä Tetriksen kanssa tiellä, kun olin valmis. En missään tapauksessa uskaltaisi kävelyttää hevostani häntä kohti, niin kuin hän oli juuri tehnyt minulle, ja sanoa vain "väistä" sellaisella äänensävyllä kuin tietäisin hänen tottelevan välittömästi.

"Mitä odotat?" Leo kysyi.
"Alexia", vastasn.
"Ai te hyppäätte yhdessä? Mä luulin että se menee vaan käveleskelemään. Mä oon tässä vähä ootellu että jos mä pääsisin kävellen sen mukaan."
"Ei kun kyllä se menee kävelemään. Mä en vaan viitti häiritä sitä."
"Totta. Se voi vaikka purra."

Aikani kuluksi vilkaisin vähän Instaa. Kun sielläkin oli Paris SIM Jumpin Weekin mainos heti kolmantena, päätin, että se oli merkki. Laitoin kännykkään muistutuksen, että ilmoittautuisin illalla, kunhan pääsisin kotiin ja olisin maksanut velkani sabotaasiajatuksistani. Sitten peruutin kauemmas Kissistä ja otin siitä muutamia kuvia. Se oli vastavalossa ja näytti siluetilta. Kun ne laittaisi Insta Storyyn ja ilmoittaisi Pariisin-suunnitelmistaan sponsorilinkkiensä kanssa, ehkä niihin voisi kirjoittaa jotain, että tämä mysteerihevonen on myös tulossa Paris SIM Jumping Weekille. Suurin osa seuraajista tietäisi pelkästä siluetista ja viimeistään kontekstista, että kyseessä oli Tiny Kitten Kisses, mutta muutamat kuvittelisivat, että olisin alannut hypätä Adiemuksella.

Ennen ilmoittautumista ja ennen Insta Storya pitäisi kuitenkin kysyä Amandan kanta. Hänhän oli valmentajani.

"Voisitsä vahtia Kissiä viis minsaa jos mä käyn kattomas satulahuonees mun kalenteria ja soitan Amandalle?" kysyin Leolta, koska yhtäkkiä tuntui siltä, että asia piti hoitaa heti. Ja olihan tässä aikaa Alexia odottaessa.
"Ai sulla on nainen! Ilman muuta mä autan bron naisasioita ja vahdin sen ponia!"
"Se on mun valmentaja."
"Höh. No. Ehkä mä silti voin."

Se oli sitten sillä selvä, eikä siihen mennyt edes kolmea minuuttia. Olin itse sitä mieltä, että minun piti keskittyä kouluratsastukseen, ja jotenkin olin projisoinut ne ajatukset Amandan ajatuksiksi. Amanda oli kuitenkin sitä mieltä, että minun asemassani monipuolisuus oli hyvä juttu. Hänhän minut oli suostutellut pitämään Kissin ja hyppäämäänkin välillä kotona. Niin me siis lähtisimme Kissin kanssa maailmalle, ellen enää ajattelisi epäurheilijamaista henkeä edustavia ajatuksia.

Kun palasin suuliin, harmistunut Leo oli siellä kaksin Kissin kanssa.

"Saakeli kun sulla kesti. Alex lähti melkein heti kun säkin."
"Etkä sä pyytäny sitä odottamaan?"
"En tietenkään. Ja nyt mä joudun katsoa jotain sun estehyppyjä."
"Ei kun sä saat kunnian katsoa Oskari Suden Paris SIM Jumping Weekin ensimmäisiä virallisia harjoituksia. Ja kuvata mulle Instaan. Voisitsä?"
"Ehkä se Amanda on sulle hyvä nainen, kun se saa yhdessä lyhyessä puhelussa sun itsetunnon normaaleihin lukemiin."
"Se on vieläkin mun valmentaja eikä mikään nainen."

"Sä et kerkee hankkiutumaan edes ongelmiin tällä menolla", sanoin Alexille ohittaessani Kissin kanssa hänet ja Tetriksen matkalla kentälle. Olin aivan varmasti niin hiljaa, ettei Amanda kuullut mitään, mutta Alex päätti herättää hänen huomionsa.

"Jaaha! Mihinkähän ongelmiin mä tapaan hankkiutua?"
"Mä vaan tarkotin sitä kun sä treenaat nyt aika paljo. Ja viittasin siihen kun teillä oli vähä... Erimielisyyksiä Nellyn kanssa", yritin sipistä.
"Ai se kun mä ihan vähän annoin Nellylle bitch slappia?" Alex kysyi taas ihan sairaan kovaan ääneen.
"Hys!"
"Löitkö sä Nelly Jokikannasta?" Amanda kiinnostui.
"Se oli sellanen herrasmiesten yhteenotto", Alex sanoi niin kuin häntä ei hävettäisi yhtään. "Oskari vihjailee siitä vaan kun sitä pelottaa kun se tietää että me voitetaan se Pariisissa. Kin. Taas. Jälleen."

Pudistin päätäni ja jatkoin matkaani Kissin kanssa kentälle. Nousin kevyesti sen selkään. Se ei ollut erityisesti pienempi kuin Adiemus, mutta asenteeni sitä kohtaan oli erilainen. Kroppani ajatteli, että sen selkään nouseminen oli vaivatonta ja ratsastaminen luonnollista, joten niin ne olivatkin. Ryhdyin ravaamaan saman tien lämmittelyravia ja yritin unohtaa, että Amanda ja Alex juoruilivat keskellä pihaa myös ja ennen kaikkea muustakin kuin Paris Sim Jumping Weekistä ja treeneistä. Miten ihminen pystyikään tulemaan sellaiseksi kuin Alex? Hänen ympärillään nolot asiat kääntyivät jotenkin siisteiksi ja muiden ihan normaaleiksi tarkoitetut tervehdykset hirvittävän noloiksi. Alex kai katsoi itseään peilistä joka aamu ja sanoi ääneen asti, että minä olen tämän maailman päähenkilö ja pyöritän tätä koko palloa. Siis sellaisina samanlaisina hetkinä, kun minä harjasin aamulla hampaitani, katsoin peiliin ja ajattelin yksinkertaisesti: hyi.

"Ookoo Oskari!" Amanda kajautti kun viimein erosi Alexista. "Miltä tuntuu?"
"Normaalilta."
"Normaalilta nykyään, eli toispuoleiselta ja turvattomalta, vai vanhalta normaalilta?"
"Melkein vanhalta normaalilta. Tän kanssa tuntuu usein melkein vanhalta normaalilta."
"Sitte hypätään kunnolla! Alota tuolta noin, niin mä siirrän nää kolme sillä aikaa lähemmäs toisiaan ja saatte tehä töitä. Pikku lämppä siinä vielä kato, ja sitten mä nostan noi tuolla kisakorkeuteen oikein."
"Selvä."

Amanda Ruusu ei ollut mikään estevalmentaja, mutta hän oli nyt minun ainoa valmentajani, enkä enää osannut ajatella itselleni ketään toista. En elänyt enää sen mukaan, mitä saarnasin muille: on hyvä, että moni erilainen ihminen katsoo perään, kun treenaa. Kukaan muu ei kuitenkaan ymmärtäisi tarpeeksi sitä, mitä minä ja Amanda teimme, kun opettelin uudelleen ratsastamaan.

Kuvittelin itseni puoliväliin Paris Sim Jumping Weekin viimeisen luokkani rataa. Olin hypännyt Kissin kanssa jo puolet onnistuneesti, eikä tässä ollut hätää minnekään. Sain saman tien kiinni tunnelmasta. Kun ratsasti kilpakentälle, kaikki oli äänekästä ja nykyään uhkaavaakin. Kun aloitti oman suorituksensa, kaikki kuitenkin hiljeni ja kentän rajojen ulkopuolella näkyi pelkkää tyhjyyttä. Samalla tavalla kaikki lakkasi olemasta Hopiavuorenkin kentän ympäriltä, kun laukkasin yhden laajan ympyrän ja suuntasin esteille. Ei ollut yleisöä, ei Eiffel-torneja sen paremmin kuin Hopiavuoren tupaa ja talliakaan. Me vain, Kissi.

Kouluratsastus on tietenkin esteratsastukseen verrattuna ylivertainen laji. Ehkä siksi hyppääminen Kissillä tuntui niin helpolta, vaikka olinkin olevinani Pariisissa ihmisten silmien alla. Ei tätä tarvinnut pelätä. Sen kuin ohjasin Kissin esteille. Sille sopi parhaiten se, että sen antoi lähestyä ensin melko rauhallisesti, mutta kiihdytti viimeiset askeleet. Juuri niin tein. Se hyppäsi kevyesti ja esteet olivat 130-senttisiä. Kuvittelin ne korkeammiksi. Näin helposti me hyppäsimme tässä, Pariisissa, tätä kilpailukorkeutta. Yli puolitoistametrisiä. Kissi hyppäsi joustavasti, kevyesti ja taipuisasti. Siitä tuli mieleen pajunvitsa. Yritin olla yhtä joustava. Onnistuin paremmin kuin Adiemuksen kanssa varmaan koska tällä kuvittelemallani kilpailulla ei ollut niin suurta väliä kuin Adiemuksen vähäisimmilläkin kilpailuilla oli. Pystyeste ja okseri olivat lasten leikkiä. Laukkasimme niiden jälkeen taas rauhallisen ympyrän ja hidastimme raviin.

"Sitte noi kolme", Amanda osoitti.
"Jes." Laitoin uudelleen kaiken kentän ympäriltä katoamaan ja olin olevinani taas puolivälissä kilpailuissa. Kissi oli koko ajan asialla. Lyhensin ohjaa ennen kolmen esteen sarjaa, jotta saisin varmasti askeleet mahtumaan. Rauhallinen lähestyminen, kiihdytys, hyppy, askel, hyppy, askel, hyppy. Se oli helppoa ja sulavaa. Nykyään muistin, että sellaista ratsastaminen oli aina ennen ollut. Ei tarvinnut miettiä muuta kuin suuntaa ja vauhtia, ja minun ja hevoseni rumiit alkoivat toimia sulavasti samassa joukkueessa.

Hyppäsin sarjan uudelleen ja sitten lähdimme uudelleen pystylle ja okserille, jotka olivat nyt ensimmäistä kertaa aikoihin kilpailukorkeudessa, Pariisin korkeudessa. Teimme sarjan taas nätisti ja rauhallisesti. Lähestyessämme isoja esteitä ne näyttivät mahdottomilta, mutta olin kaiken aikaa puolivälissä suoritustani. Olin hypännyt yhtä korkeita aikaisemmin juuri äsken, tietenkin, ja olimme menneet yli nätisti ja hallitusti. Sydän löi yhden tiheämmän lyönnin väliin, kun keskittyminen herpaantui, mutta kun pystyeste oli edessä, ei voinut kuin hypätä. Ilmassa ei tuntunut enää miltään. Okseri ei pelottanut. Yli vain.

Palasin Pariisista Hopiavuoreen, kun Kissin etujalat koskettivat maata okserin jälkeen. Hidastimme laukan varovaisesti käyntiin vain ajattelemalla sitä.

"Oskari", Amanda kutsui mietteliäästi.
"Joo?"
"Millä mä saan sut ratsastamaan Adiemuksella samalla tavalla kun sä ratsastat Kissillä? Sä pystyt tekemään tätä, koska sä uskot että sä pystyt, mutta sä et pysty ratsastamaan Adiemuksella koulua, koska sä et usko siihen."
"Tee siitä esteratsu", ehdotin. "Tällä ei oo niin suurta väliä, niin tätä ei tarvi hermoilla."
"Se saattais olla helpompaa kun sun ajatusten ja asenteiden muuttaminen. Eikö olis ihanaa ratsastaa kouluakin tällä tavalla?"
"Mä ratsastin joskus vaikeita koululuokkia tällä tavalla. Mä olin joskus ihan hyvä siinä mitä mä teen."

"Eikö tässä koko perkeleen kylässä oo ketään, joka puhuu ranskaa?" tiedustelin tietotoimisto Nelly Jokikannakselta ihan Paris Sim Jumping Weekiä ja mahdollista matkaopasta ja tulkkia ajatellen. Tuon Oskarin saisi tuosta vierestä houkuteltua mukaan, mutta se nyt ei puhunut mitään kieltä, ja ranskalaiset eivät kuulemma olleet innokkaita käyttämään englantia. Minulle ei ollut ongelma joutua yksin hukkaan vieraassa maassa, mutta kun Tetriskin oli mukana, niin olisi ihan kiva jos ei joutuisi olemaan Google kääntäjän varassa. Nellyn ja Hellon vieressä istuva Milan osaisi varmaan teoriassa ehkä jotain kieltä, hyvällä säkällä ranskaakin, ainakin muutaman sanan verran, mutta ei kuulemma ollut lähdössä, vaikka olin kysynyt. Mukamas oli tärkeämpää olla Nikkisen tuvassa ja perheen kanssa. Paskat: ihmisen elämäntehtävä oli kokea Pariisi, mennä lujaa, matkustaa kauas ja hypätä korkeita siellä Sim Jumping Weekillä.

"Onhan ny toki", Nelly vastasi ihmeellisen rauhallisesti.
"Aha. Kuka?"
"No riippuu mihin tarkotukseen sä sellasta etsit."
"Mihin tarkotukseen yleensä ihmiset tarvii ranskaa puhuvia henkilöitä? Joku sais lähtee tulkiks slash heppahoitajaks mulle sinne Pariisin hyppyhelvettiin. Sais reissunsakin ilmaseks."
"Aika moneen tarkoitukseen voidaan käyttää ranskaa puhuvaa henkilöä, mut just tohon tarkotukseen mä ottasin Hellon."

Se oli paska vitsi, eikä tässä ollut mitään vitsailtavaa muutenkaan, kun oli alle kuukausi aikaa laittaa kaikki asiansa kuntoon. Nauroin silti Nellyn mieliksi. Heh heh, hauskaa, Hello puhuu ranskaa, hyvä juttu. Nelly kuitenkin vain kohotti lievästi kulmiaan ja kahvikuppiaan. Sen vieressä istuva Hello räpytteli silmiään ihan ilmeettömänä.

"Oikeesti? Sä? Oot lukenu ranskaa?" tenttasin Hellolta.
"En mä nyt kauheesti. Yläkoulun valinnaisena."
"Eli sä et osaa mitään."
"Ja jatkoin siitä läpi lukion."
"Eli sä osaat tilata kahvin. Paljo hyötyä."
"Ja koko yliopiston."
"En usko."
"Mut ihan vaan silleen harrastuksena oikeesti. Mä en muista oonko kertaakaan edes jutellu kenenkään natiivin kanssa ellei yliopistoa lasketa. Enkä mä tietenkää oo opiskellukaan enää kolmeenko vuoteen? Neljään?"
"Silti en usko."

Paskat se mitään osanut, peruskoulun ranskan enintään. Minullakin oli iskostunut sieltä mieleeni kaksi hyödytöntä fraasia. Osasin kertoa, että en syönyt possua, sillä olin muslimi, ja osasin pyytää junalippua tupakoimattomaan vaunuun. Olisinpa edes ollut tupakoimaton tai muslimi. Mitään muuta en muistanut, ihan kirjaimellisesti en. Hello tuskin osasi sitäkään vähää.

"Je vous prie de bien vouloir excuser les inévitables maladresses que pourrait trahir mon français; je n'en suis, hélas, qu'aux tout premiers balbutiements."

Milan tirskahti sille, mitä Hello sanoi. En tiennyt, johtuiko se siitä, että hän luetteli minulle siansaksaa, vai siitä, että sanoilla oli oikeasti jokin hassu merkitys. Päätin, että se johtui ensimmäisestä.

"No ton verran mä osaan nyt itekin", tuhahdin Hellolle.
"Okei. Anna tulla?"
"Kusi", äänsin sirosti ja jatkoin kurkkuärrillä ja omituisella rytmillä: "lorisee."
"Upeaa, Alexandra!" Hello hengähti ja taputti käsiään. Kakkavarvas.
"Puhuuko se oikeasti ranskaa?" varmistin Milanilta.
"Ihan vähän", Milan naurahti. "Hän pärjää."
"Niin vähän, että musta ei ole valitettavasti sun tulkiksi Pariisiin", Hello täsmensi. "Mutta Oskari. Jos sä päätät lähtee, mä voin kyllä olla sun tulkki jos tarvii."
"Aika epämiellyttävä tunnelma", kommentoin.
"Sen siitä saa kun on aina epämiellyttävä Hellolle", Nelly sanoi, ja Hello katsoi minua hetken ilmeettömästi.
"Oonko mä nyt tehny sulle muka jotain joskus?"
"Ei se oo Alexandra sitä mitä sä teet", Hello jeesusteli yhäinen ilme kasvoillaan ja nousi. "Se on sitä, mitä sä oot."
"Ja mikähän mä oon?"
"Joskus vähä paha suustas", hän sanoi yhtäkkiä neutraalin vakavana, mutta väänsi sitten taas vitsin puolelle. "Mun äiti ei anna mun lähteä sun kanssa etten mäkin opi tommosia sanoja. My ladies. Oskari. Siirryn nyt katsomaan, onko mieheni hengissä Nikkisessä."
"Mä ihan tässä näin", Milan sanoi hölmistyneen näköisenä ja viittasi vähän käpälällään.
"Mä puhunkin Eetusta."

Kiva kiva kiva kiva. Yksin tässä piti sitten Ranskaan mennä ja selviytyä. Tai ehkä Oskarin kanssa, jos käynnistäisi painostuskampanjan. Olisiko pahempaa sekoilla yksin siellä, vai olla hänen lapsenvahtinsa siellä? Ehkä hänestä saisi jotain henkistä tukea kuitenkin. Vaikka piru niin yksinkin pärjäisin, koska Paris Sim Jumping Weekiä minä en väliin jättäisi. Ilmoittautumismaksunkin maksoin jo ja selviydyin ranskankielisestä lomakkeestakin hienosti ChatGPT:n kansa ennen kuin tajusin että sen pystyi vaihtamaan myös englanniksi.

"Mä en kestä", nyyhkytin ja halasin äärimmäisen vastahakoista Oskaria Hopiavuoren hevostallin pihassa, kun iso rekka kaarsi pois pienelle tielle. "Mun vauva... Yksin maailmalla... Mitä jos sille käy jotain?"
"Sadannen kerran, ei sille käy mitään", Oskari sanoi tyynesti ja yritti nojata ärsyttävästi poispäin minusta.
"Tältäkö äideistä tuntuu kun niiden vauvat lähtee armeijaan?"
"No Tetris ei oo menossa armeijaan. Se on menossa Pariisiin, ja sä näet sen kolmen päivän päästä kun sä otat sen vastaan siellä."
"Mitä mä teen kolme päivää ilman sitä? Mä haluan sen nyt tänne. Voidaanko vielä ajaa itse?"
"Haluatsä oikeesti istua autossa vaikka kuinka monta päivää, pitää hevosia paljon huonommissa oloissa kun ne on nyt ja sitte yrittää aivan puisen jäykkänä jotain ratsastusta?"
"Haluan!"
"Et halua."
"Mitä mä teeeeeen..."
"Ai nyt? Tänään sä pakkaat Tetriksen loput kamat ja omas kans. Sitten huomenna sä ajat mun kanssa Vaasaan ja istut lentokoneessa. Sit kohta sä jo saat sen Tetrikses. Älä tärise. Äläkä lääpi!"
"Mä en enää ikinä kuuntele sua tälläsis asiois. Mä ajan aina ite."
"Selvä. Siinähän ajat. Päästä musta irti. Heti. Tai mä joudun käyttää voimakeinoja sun irrottamiseen, ja se sattuu."
"Millä voimilla?"
"Sä oot aika pieni nainen. Kohta me nähdään hyvin pieni nainen lentämässä soralle persuksilleen, irti oikeesti!"

Pyrki vieläkin vähän itkettämään, kun pyyhin Tetriksen matkasta jääneet vähäiset varusteet vielä kerran ja pakkasin ne kaiken muun kanssa. Tuntui kuin tyhjentäisin sen tavaroita lopullisesti. Tällaista se olisi, jos se joskus kuolisi. Kaikki otettaisiin vain pois, laitettaisiin laatikoihin, myytäisiin... Ja nytkään sitä ei ollut... Eikä edes sen satulaa... Minun pieni vauvani yksin maailmalla, monta päivää ilman äitiään...

"Älä jaksa itkeä", Oskari komensi kylmästi. "Otatko sä tätä vitsin rasvaa mukaan vai otanko mä? Ei me kaksina kappaleina näitä mitään oteta."
"Mä en voi sille mitään!"
"Se ei oo vielä edes puolessavälissä Turkuun! Hei. Oikeesti. Älä itke."
"Sä oot kyllä hemmetin hyvä lohduttamaan tyttöjä! Tällee: älä itke, otatko Tummelia, voi Jeesus!"

Oskari oli sydämetön pikku apina, joten päätin lähteä kahville välillä. Pakkaisin sitten loppuun, kun se olisi haihtunut satulahuoneesta ja mielellään koko hevostallista.

Kilpailin ensimmäisen kerran torstaina ja Veran kanssa meni tilanteeseen nähden hyvin. Perjantaina kilpailin Kollin kanssa ja kipitin sen luokan palkintojenjaon ja orin hoitamisen jälkeen katsomoon katselemaan loppuja ratsukkoja viimeisestä luokasta. Minulla tuli jostain syystä perjantaina katsomossa odotellessani luokan väliajalla jälleen mieleen Lucas. En tiennyt miten orilla nykyään meni, joten koitin etsiä sen nykyistä kotia vain huomatakseni, että se oli lopetettu. Tulin siitä kovin surullisesti ja epätietoisuus valtasi minut, mutta ironisesti viimeisessä luokassa starttasi pian selailuni lomassa kirjava tamma, joka muistutti minua kovin paljon Lucasista. Huolet Lucasista unohtuivat nopeasti. Se sellainen räiskyvyys oli aivan sama molemmissa. Samaa molemmissa hevosissa oli myös se, etten tiennyt johtuiko se hevosen luonteesta vai ratsastajan kipakkuudesta ja kovakouraisista otteista. Voikonkirjavalla oli päässään kova kuolain ja.. hackamore kovien kuolaimien lisäksi? Mitä helvettiä, kysynpähän vain. Ratsastaja potki ja veti, about samaan aikaan vieläpä.

Surukseni tapasin hevosen myös lauantaina ja toivoin jo, että se hylättäisiin jossain luokassa ja vaikka koko kilpailuista. Sen ratsastaja oli niin kovakourainen ja jopa väkivaltainen ja ratsasti hevosella peräti kahdessa luokassa tänään. Ja minua hirvitti. Myös sunnuntaina ratsukko kilpaili kahdessa luokassa.

Joku voisi kyseenalaistaa puuttumistani, mutta minun oikeudentajuni ei vain siedä katsoa vierestä, kun kukaan ei tee mitään. Enkä kadu, mitä tein kun näin sen ratsastajan, Rileyn, sen kirjavan tamman kanssa verryttelyareenalla kilpailuiden JÄLKEEN. Se nainen oli saanut raipan jostain ja se kierrätti tammaa pienellä ympyrällä vetäen sitä kokoajan suusta paiskien samalla toisella kädellä raipalla. Sitten nainen hyppäsi alas ja oli lyödä tammaa suoraan päähän sillä raipallaan. Siinä kohtaa minä menin väliin, kirjaimellisesti ja fyysisesti. Sanoin ei, noin et kohtele hevostasi. Lyö vaikka minua, mutta tuohon hevoseen et enää koske -ajattelin, en sanonut enempää.

Yllättävää oli se, että tapahtuman jälkeen ensinnäkin Riley marssi pois raippansa kanssa vihaisena, toisekseen, televisio lähetys kuvasi minut jonkun maan suoraan lähetykseen leikkaamattomana, kolmanneksi, minulla oli käsissäni nyt jonkun toisen ihmisen hevonen, joka oli minulle täysin tuntematon. Kasvoni lehahtivat punaiseksi, ei siksi että olisin hävennyt vaan ihan siitä tilanteen absurdiudesta ja siitä, että minua kuvattiin edelleen. Seisoin pari minuuttia siinä vain tajutakseni, että minua kyllä jomotti poskeen, että ehkä Riley olikin lyönyt minua. Kämmenellä tai raipalla, en tiedä, olin shokissa. Toisen herätyksen sain, kun voikonkirjava tamma laski takaani turpansa kevyesti olkapäätäni vasten huokaisten.

Yritin saada tapahtumavastaavien huomion kysyäkseni mitä teen vieraan hevosen kanssa, mutta sain vastaukseksi vain olkien kohautuksia. Vein tamman, Lilan, omien hevosteni karsinoiden luokse, jossa oli vielä pari vapaata kopperoa ja riisuin sen suitsihirvitykset sen päästä. Tamma mukelteli ja verrytteli suutaan, kun sai vihdoin tilaa liikuttaa leukojaan ja päätään kunnolla ja se pökkäisiä minua jälleen olkapäähän nälkäisen oloisena. Annoin sille kämmeneltäni pari sokeripalaa, koska en tiennyt sen allergioista ja oletin, että tuskin se sokerille on herkkä ja lopulta hain sille kasan heinää syötäväksi meidän hevosautolta.

Maanantai olisi lähtöpäivä, vaan mitä tekisin vieraan hevosen kanssa. En voinut varastaa sitä. Olimme lastanneet jo kaikki Blacklaken hevoset hevosautoon ja vietin vain aikaa istuskellen Lilan karsinassa, kun se lepäsi puhtailla puruilla. Onnekseni Riley tuli kalterien taakse. Katsahdin ikävästi minua tuijottaneeseen naiseen kysyvästi, joten tuo pyysi minut karsinan ulkopuolelle. Sitten nainen alkoi huutamaan minulle pää punaisena, niin, että vartija joutui tulemaan rauhoittelemaan tuota ennen kuin, olin itse ehtinyt sanoa sanaakaan. Minulla oli ehkä alle minuutti aikaa sanoa mitä halusin sanoa, enkä tiennyt mitä tehdä. En halunnut päästää Lilaa tuon naisen matkaan, mutta se oli tullut hakemaan tammansa takaisin. Yskäisin sen merkiksi, että halusin sanoa jotain ja vartija sekä Riley hiljenivät. "Ostan tuon sinulta pois." Totean määrätietoisena. Jatkan sanoen maksavani sellaisen summan, että toivoin sen riittävän Rileylle hylätäkseen tammansa, josta se ei selkeästi välittänyt paskaakaan. Nainen katsoi minua tyrmistyneenä, jos se olisi myymässä tammaa, se möisi sen paljon halvemmalla. Niin paska hevonen se naisesta oli. Näin sen ilmeestä. "Sovittu." Nainen vastaa hetken toivuttuaan tarjouksesta ja lyö kättä päälle. Se huitoo minut mukaansa ja annan Rickonille luvan lastata Lilan autoon. Saavumme Rileyn kanssa tuon hevosten entisille karsinoille, joista yhden luona on vielä varusteita lukuun ottamatta kaikki Lilan tarvikkeet. "Odota tässä, niin saat kaikki sen paperit vielä autosta", mutisee Riley ja minä odotan. Tämä meni melkein täsmälleen niin kuin Lucasin kanssa 6 vuotta sitten.