Tuotosgalleria

Sonja Tähdistö & Gin Armjanin, Prix St. Georges

Vaatteet on mun aatteet
Se metsäautotie oli sen verran leveä, että sitä pystyi ratsastamaan kaksi ratsukkoa rinnakkain. Olimme lähteneet maastoon, minä Aaveella ja Eira Inkalla. Heli sanoi olevansa ihan vain tyytyväinen, kun Inkakin pääsi välillä maastoon tuulettamaan päätään. Hänellä oli kädet täynnä Surren kanssa.

Juttelimme siinä niitä näitä Eiran kanssa ratsastaessani ja tulin maininneeksi sen tulevan Ranskan-reissun kesäkuun alussa.
”Niin että Harriko ei lähde sinne hoitajaksi nyt kuitenkaan?” Eira kysyi vähän epävarmana.
”Ei. Eihän Harri ole edes nähnyt Aavetta vielä ja sillä on töitäkin silleen, ettei se oikein voi lähteä. Mun pitäisi todella raahata se tänne Hopiavuoreen tässä joku päivä… Mutta joo, että jos sä haluat ja voit lähteä, niin ottaisin sut mielelläni kyllä mukaan sinne Ranskaan hoitajaksi. Samoilla ehdoilla kuin aiemminkin.”
”Joo! Siis joo, totta kai mä voin lähteä.”
”Hyvä. Yksi murhe vähemmän kun tietää, että on ainakin nyt hoitaja sitten matkassa.”

Siitä Ranskan-matkasta puhuessa menikin hyvä tovi, mutta kumpaakaan se ei pahemmin jännittänyt, sillä se oli jo tuttu paikka ja systeemit muutenkin selkeät. Matkareittikin oli jo kahteen kertaan ajettu läpi: mennessä ja palatessa. Minä olin ihan innoissani ja Eirakin tuntui iloiselta päästessään matkaan taas.

”Hei niin, se iltagaala”, muistin yhtäkkiä. ”Siellä on semmoinenkin kisapäivän iltana. Sinne pitäisi ilmoittautua etukäteen. Se ei maksa mitään, tietenkään.”
”Se olisi kyllä hienoa! Miten sinne pitäisi pukeutua?”
”Pukukoodina on cocktail.”
”Mitä se tarkoittaa käytännössä?”
”Aika epämuodollista juhlapukeutumista. Polvipituinen mekko, housuasukin käy. Ja asusteet ja korut voi olla näyttäviäkin, ei tartte olla hillitty. Pikkumusta on toki se luottovaate tämmöisiin juhliin.”
”Ai jaa…”

Vasta kun olimme saaneet hevoset hoidettua tallilla, Eira mutisi vähän hiljaa ja nolona, että hänellä ei taida olla sopivaa mekkoa niihin iltajuhliin eikä oikein nyt varaakaan hommata mitään. Tietysti jos Otsonmäen kirppikseltä löytyisi jokin, mutta oli kuulemma aika epävarmaa. Ei siellä juhla-asuja juurikaan ollut kaupan.

Minä mittailin Eiraa vähän aikaa. Hän oli hieman lyhyempi kuin minä, ei paljon, mutta muuten ehkä suunnilleen samaa kokoa tai ainakin sinne päin…
”Mitä vaatekokoa sä käytät yleensä?”
”Vähän mitä sattuu olemaan. M tai joskus S tai sit L, jos haluaa vaikka väljän hupparin”, Eira sanoi olkiaan kohauttaen.
”Mä en tiedä, olisiko mulla joku lainaan. Jos olisi joku sellainen, mistä sä tykkäisit. Pitäiskö mun ottaa vaikka huomenna mukaan jotakin mekkoja, niin voisit kokeilla?”
”Ai meinaat, että pidetään muotinäytös tuolla tuvassa?” Eiran ääni oli niin aidon järkyttynyt, että minua alkoi naurattaa koko idea.
“No, ei ehkä muotinäytöstä. Tulet joku päivä sitten Orioniin, niin katsotaan, että jos sattuisi tosiaan löytymään jokin sopiva. Vai miltä kuulostaa?”
“Se olisi kauhean kilttiä, että jos vaan viitsit. Mä voin sitten vaikka pestä Aaveen varusteet ennen kisoja tai jotain.”
“Noo, katotaan sitä sitten.”

____________

Olin nostellut rekkiin valikoiman mekkoja, en edes ihan kaikkia mahdollisesti soveltuvia. Minussa oli vähän himoshoppailijan vikaa, joten näitä nättejä mekkojakin oli kertynyt. Eipähän ainakaan tullut vaatepaniikkia, jos tarvitsi joskus nopealla aikataululla jotakin tietyntyyppistä vaatetta. Tai jos joku toinen tarvitsi, kuten nyt.

Toivoin, että jokin niistä sopisi Eiralle ja olisi hänen mielestään kiva muutenkin. En oikein tiennyt, millainen vaatemaku Eiralla edes oli, koska tallilla häntä näki oikeasti vain tallivaatteissa, kuten minua ja kaikkia muitakin. Ei ihme, jos joku tallituttu joskus ei tunnistanut minua kisojen iltajuhlissa, kun oli korkoja, helmoja ja ihan toisenlaiset meikit kuin tallilla yleensä.

Eira katseli mekkoja vähän hämillisen näköisenä. Hän tuntui pyörällä päästään eikä näyttänyt osaavan edes päättää, mitä kokeilisi ensimmäisenä.

“Mitä sä itse aiot panna päällesi?” Eira kysyi ennen kuin oli uskaltanut tarttua yhteenkään rekissä roikkuvaan henkariin.
“Se ei ole tässä ollenkaan. Odotas, niin mä näytän…”, sanoin ja kaivoin vaatekaapistani sen Dolce&Gabbanan kukkamekon, johon olin rakastunut muutama vuosi sitten ja joka oli ollut sen jälkeen kesäisten juhlien luottomekkoni. Se olikin kyllä tosi nätti ja Eirakin sitä ihasteli. Minun oli vaikea nähdä Eiran pukeutuvan tällaiseen suorastaan romanttiseen kukkamekkoon.

Eira tarttuikin alun epäröinnin jälkeen hyvin klassiseen ja yksinkertaiseen pikkumustaan.
“Jos mä vaikka tätä eka…”

Mekko oli ihan sopiva ja se oli hyvä juttu, koska todennäköisesti muutkin sitten sopisivat, samankokoisia kuitenkin olivat. Eira kuitenkin epäröi.

“Tää on aika tylsä tuon sun kukkamekkosi rinnalla.”
“Sen voi aina asustaa. Värikäs huivi ja laukku ja vaikka kengätkin, niin on paljon vähemmän tylsä. Mutta mites tämä?” Ojensin toista mustaa mekkoa. Se oli pääosin pitsiä ja harsoa, mutta epäsymmetrisine helmoineen silti enemmän ehkä rock kuin varsinaisesti tyttömäinen.
“Oi, tää olisi aika hieno.”
“Kokeile sitä”, usutin.

“Jos mun pitäisi näistä kahdesta mustasta valita, niin se olisi tämä”, sanoin, kun Eira astui vaatehuoneesta ulos. Olin tosissani, sillä se oli ihan Eiran näköinen.
“Joo, tää olisi kyllä tosi hieno…”

Maja Sarri-Lohjelm & Evanesco, 140cm

Laventelin tuoksu kuulemma rauhoitti hermoja. Sitä oli käytetty yrttinä tuhansia vuosia, sen Maja tiesi, koska jossain vaiheessa viime vuosina se oli plärännyt läpi kaikki ihmisen kuntoutusta mahdollisesti nopeuttavat kikat ja konstit länsimaisista opioideista lievään noituuteen.

Majalla oli kieltämättä aika rauhallinen olo. Ja laventelia täällä todella riitti. Ehkä yrttien voimissa oli jotain perää.

Maja hengitti nenän kautta sisään ja takana, riimunvarren toisessa päässä, Vanja puhalsi tasapainoksi raskaasti ulos. Orin vaaleanpunainen turpa kynti laventelipellon reunaa rennosti lupsuen samalla, kun Maja siristeli silmiään kultaisessa ilta-auringossa ja yritti hahmottaa rajaa, jossa kevyesti kumpuileva laventelipelto päättyi. Viimeisen osakilpailun aikaan pelto ei ollut vielä ollut täydessä kukassa, mutta nyt maisema esitteli parhainta loistoaan kaikissa lilan sävyissä.

Majalla oli tyhjä olo. Kisapäivä oli ollut pitkä, eikä se ollut lainkaan varma, pitikö sen olla iloinen, hämmentynyt, vai kriittinen päivän suoritusta kohtaan. Raajoissa tuntui yhä kevyen istunnan ja kesäpäivän auringonpaisteen väsyttämät maitohapot, mutta Maja oli silti halunnut hoitaa Vanjan kisanjälkeisen kävelytyksen itse. Ori nosti päätään onnellisena tonkimastaan mullasta ja höristeli korviaan auringonlaskun ohi lentäville villihanhille.

Oliko mahdollista, että ei edes kunnolla muistanut koko omaa kilpailuaan? Maja muisti aamun verryttelykentän laidalla, josta se oli tuijottanut arvioivasti kaikkia muita neljässäkympissä hyppääviä ratsukoita: se yksi suomalainen mies, joka tuntui olevan aina Majaa vastassa, oli hankkinut jostain uuden hevosen, ja Margot Laverdiere itse olisi ollut paha vastus, vaikka kotikenttäetu olisi otettu pois laskuistakin. Evita oli lopulta tullut kiskomaan tuijottavan ja mentaalista sodankäyntiä käynnistelevän Majan pukutiloihin, koska sen tuijotus oli kuulemma alkanut pelottaa katsomoon valuvia lapsia.

Se muisti myös viimeisen esteen, puhtaan hypyn, jonka jälkeen yleisön kohteliaat aplodit poksauttivat Majan luodinlujan keskittymiskuplan ja se oli muistanut taas hengittää.

Vanja pärskähti ja tönäisi omistajaansa väkivaltaisesti päällään saaden Majan horjumaan. Maja hymähti ja haroi rakastavasti orin hieman venähtänyttä ratsuharjaa. Ehkä sen uupumus hiljalleen väistyisi, kun se vaan tottuisi uudelleen tähän täysipäiväiseen, tien päällä olevaan kilparatsastajan elämään.

Sonja Tähdistö & Gin Armjanin, Prix St. Georges

Oi hemmetti, että taas mahassa kiersi. En edes ymmärrä, että mikä siellä voi kiertää, sillä en ollut taas saanut syötyä oikein mitään. Ja kello lähestyi yhtä. Ei se, oli sitä pärjätty pidemmälläkin syömättömyydellä, vaikkei se kyllä kauhean kannattava idea koskaan ollut. Mutta nyt maha oli silti paha.

"Annatko, Eira vesipullon?" kysyin Aavetta kuntoon laittavalta Eiralta. "Ja oikeastaan voisin ottaa semmosen pähkinäpatukankin. Tai pari."
"Okei joo," Eira heläytti ja kävi kaivamassa reppuaan. Ne pähkinäpatukat olivat huonon päivän pelastus: vähän suolaa, vähän sokeria, jotakin mahantäytettä. Ja runsaasti vettä päälle. Maha ei tuntunut rauhoittuvan siitä kuitenkaan yhtään. Pitäisi tehdä jotain muuta, ajatella jotain muuta, yrittää rauhoittua, mutta mitä enemmän itselleen hoki, että rauhoitu nyt, sitä vähemmän varsinaisesti rauhoittui. Miten ihmisen psyyke voi olla näin paskasti rakennettu?

Taputtelin joutessani Aavetta, joka oli ihan oma itsensä eli virkeä, muttei hermoraunio. Olen aiemminkin sanonut sen, että tämä on kyllä erinomainen piirre hevosessa, että se kestää kisapaikkojen hälinää. Lisäksi Aave oli vanha kisakettu, niin että se kyllä varmasti tiesi, mitä tässä on tiedossa. Kisaaminen selkeästikään ei käynyt sen hermojen päälle, toisin kuin minulla... Eikä mahankaan, karsinasta löytyi ihan oikeannäköisiä kakkaroita. Huomasin kadehtivani hevostani.

Kyllä minä TIESIN, että tilanne helpottaa siinä vaiheessa, kun pääsen ihan oikeasti Aaveen selkään ja verryttelemään sitä. Se on vain tämä etukäteishermoilu niin kamalaa, vaikka sekin on toki helpottanut oman kokemuksen ja rutiinien karttuessa. Se vain piti kestää, luottaa siihen, että kyllä se tästä. Sanoin Eiralle lähteväni vähän kävelemään, mutta tulisin pian takaisin.

Laverdieressä oli niin hillittömän kaunista. Kartano, tallit, kentät, puutarhat, kaikki oli niin nättiä. Ja kauempana nousivat vuoret. Niistä tuli aina mieleen Sveitsi ja Royal Garden, mutta siellä ei ollut näitä laventelipeltoja. Ne aloittelivat kukkimistaan ja kaikki oli niin violettia, että silmä lepäsi. Violetti vielä sattui olemaan lempivärini! Lämpimänä pyyhkivä tuuli toi mukanaan kevyen laventelin tuoksun.

Laventelit auttoivat tai ainakin hämäsivät, veivät edes hieman ajatuksia pois siitä kisajännityksestä. Muistelin jotakin aromaterapeuttien väitteitä siitä, että laventeli oli rauhoittava. En väitä uskovani tämmöisiin, mutta hymähdin silti itsekseni: rauhoittava tuoksu sopi tähän kohtaan oikein hyvin. Mahakin tuntui paremmalta. Niinpä saatoin palailla vähitellen talleille, missä Eira oli saanut Aaveen kisakamppeisiin ja talutteli sitä ulkona. Aave oli edelleen se eksoottinen ilmestys kisapaikalla: sinisilmäinen, jäänkiiltävä ruipelo, ainakin jos vertasi puoliverisiin. Mutta se oli niin hyvä ja turvallinen, ja sen selkään oli ilo taas nousta.

"Kaikki ok?" huikkasi Eira samalla kun viikkasi kisatakkini käsivarrelleen. Oli niin lämmintä, että pukisin sen päälleni vasta kun ratsastaisin oikeasti radalle.
"Joo on", saatoin sanoa enkä tuntenut itseäni edes valehtelijaksi.
"Hyvä. Lähtövuoroon 40 minsaa."

Livia Wechsler & Neolemonniera, 110 cm

Heräsin Champion de la Lavanden finaalin aamuna kun Yvonne hääräsi livingissä omiaan ja koirien kynsien rapina kertoi koirien halusta päästä jo ulos. Nostin unisena päätäni ja katsoin kelloa puhelimen näytöltä. Viisi aamulla.
“Hitto sun kaa. Voisiks joskus nukkua vähän pidempään tai olla hiljempaa siellä” murisin siskolleni ja heitin häntä tyynyllä jonka hän ketterästi väisti. Siitähän Salsa ja Zita innostuivat ja aloittivat kunnon pomppimisen.
“En” kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus kun tyyny lensi takaisin yläpedille. Kris ja Grete olivat molemmat myös heräilemässä ja molemmat kuuluivat mutisevan ettei halua enää ikinä nukkua samassa tilassa meidän kanssa. Ilmeisesti heti aamulla alkava sisarellinen kinastelu oli tytöille liikaa.
“Tee edes jotain hyödyllistä ja vie molemmat koirat aamulenkille” komensin isosiskon etuoikeudella ja tylsistynyt Yvonne teki työtä käskettyä. Autoon laskeutui hiljaisuus kun kolmikko lähti ulos ja painoin oman pääni takaisin tyynyyn. Ei mennyt montaa minuuttia niin olin uudestaan unessa.

Seuraavan kerran heräsin kun auton ovi suljettiin. Ketään ei näkynyt enää autossa, joten ilmeisesti Grete ja Kris oli lähteny hoitamaan ja ruokkimaan hevosia. Luojalle kiitos ihanista groomeista jotka helpottivat elämää näin reissun päällä taivaallisen paljon. Kello oli kuuden kieppeillä joten kömmin itsekin pois pedistä ja laitoin lisää kahvia tippumaan. Odotellessa painuin suihkuun ja puin päälleni siistit tallivaatteet. Vielä oli liian aikaista laittaa ratsastuskamppeita päälle. Join pari kuppia aamukahvia rauhassa ja selasin aikani kuluksi puhelimella. Ei siellä mitään järkevää ollut joten päädyin katselemaan koiravideoita. Hörppäsin viimeisen tilkan kahvista kurkkuuni, huuhtelin kupin ja suuntasin tallille tarkastamaan tilannetta.

Näin jo Krisin ilmeestä kauempaa tullessani jaba-alueelle että nyt ei ihan putkeen mene. Päästessäni tytön vierelle näin että Niera oli aika levottomalla tuulella vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan pintaan.
“Aattelin että sen kaa vois käydä kävelemässä jos se vähän rauhottuis. Se on ollu aika levoton koko aamun” Kris kertoi heti ensimmäisenä enkä ollut asiassa kovin innoissani.
“Se vois olla hyvä idea. Se on kyllä ollu viime aikoina normaalia levottomampi” tuumin katsellessani päätä heiluttelevaa tammaa.
“Voisin kyllä käydä ite sen kans pyörähtämässä jos sä viitit kattoo kaikki kamat valmiiksi” jatkoin ja otin Nieran suitset käteeni.
“Tottakai”

Niera aiheutti pientä hämmennystä jaba-alueella kun otin sen ulos karsinasta, sillä se pomppasi ovesta ulos kuin paraskin laukkahevonen ja sen jälkeen steppaili ympärilläni. Muut väistivät meitä suosiolla ja suuntasin tamman kanssa lähimaastoon. Omatkin kisahermot oli hieman koetuksella, sillä viime aikoina kisatuloksilla ei oltu hurrailtu ja paineet oli kovat. Varmaan tunnin ajan me kierreltiin pitkin poikin tallialueen ulkopuolella ja siinä ajassa me molemmat rauhoituttiin vähän Nieran kanssa. Takaisin tullessa Niera jopa käveli ihan normaalisti eikä yrittänyt ryysiä omille teilleen.

“Mä aattelin jo että te ootte eksyny ku teitä ei alkanu näkymään” Kris sanoi helpottuneena äänellä nähdessään meidät ja päästin Nieran takaisin karsinaansa.
“Ei kyllä ollu kaukana sekään, mut teki hyvää molemmille käydä käveleen vähän pidemmästi”
“Niera ainaki näyttää nyt rauhallisemmalta”
“Sitä se kyllä on. Mennään syömään aamupalaa tässä välissä. Eiköhän se hetken pärjää täällä yksinkin” totesin ja lähdettiin suuntaamaan autolle.

Kunnon aamupala teki hyvää ja tovin vietettiin aikaa autossa porukalla kun Gretekin oli paikalla ja Yvonne ilmestyi vihdoinkin koirien kanssa. Sisko oli hyvin vaitelias syistä mihin oli hävinnyt niin pitkäksi aikaa, mutta jätin asian toistaiseksi siihen. Puolta tuntia ennen starttia Kris ojensi minulle varustetun Nieran ohjat ja nousin selkään. Tamma oli normaali energinen itsensä kun ohjasin sen verkka alueelle. Yritin parhaani mukaan saada sitä kuulolle ja keskittymään, mutta aikaa siinä meni kuten aina. Ennen omaa vuoroani otin jokusen verkka hypyn jotta saatiin taas homma pelaamaan. Mun ja Yvonnen starttien välissä oli vain yksi ratsukko, joten siskoni poistuessa kentältä teimme läpsystä vaihdon ja itse menin odottamaan vuoroani.
”Next will start Livia Wechsler and oldenburg mare Neolemonniera from Germany” kuului kuulutus.
Tästä se sitten lähtee, ajattelin Nicole Beyelerin poistuessa radalta ja tervehtiessäni tuomareita.

Jace Leicester & Jin-Gitaxias, 160cm

Jace on tottunut lentokoneiden ääniin. Moottorien vaimea humina suodattuu hänen tajuntaansa tasaisena taustaäänenä, minkä rytmiin keho on tottunut jo huomaamatta. Jylinä ei ole häiritsevä vaan säännöllinen, tyyni ja muistuttaa enemmän sykettä kuin melua.

Istumapaikka 11A on kaukana oikean siiven edessä. Business luokka tarjoaa hänelle häiritsemätöntä rauhaa ja on juuri sitä, mitä mies nyt kaipaileekin. Hän istuu ikkunapaikalla, käsivarsi nojaa kyynärpäätä ikkunasyvennyksen pintaan ja otsa painuu silloin tällöin kevyesti ikkunan reunuksia vasten. Katse on kiinnittynyt samaan kohtaan siiven kärkeen, jossa valo taittuu niin kirkkaasti että silmät saattavat siristyä huomaamatta. Alhaalla pilvet rullaavat maitovaahdon lailla ja jossain niiden alla, muutaman tunnin päässä, odottaa Ranska.

Champion de la Lavanden finaali.

Jacen ajatukset eivät ole aivan vielä Ranskassa, vaan edelleen lähtöportin tuolla puolen. Hän ei ole puhunut paljoa koko aamuna. Dochas, Melodi ja loput heidän perheestä olivat lähteneet jo viikkoa aikaisemmin matkaan, ensin Belgiaan Power Jumpin kvaalikilpailuhin ja sieltä suoraan Ranskaan. Jacea ei haittaa, melkein parempi näin päin, sillä hän ei olisi jaksanut selittää kasvoilleen jähmettynyttä tyhjyyttä tarkkasilmäiselle valmentajalleen. Ennen Misangien lähtöä viimeisessä kisatreeneissä Dochas oli taputtanut häntä olalle ja antanut tiiviit ohjeet seuraavalle omatoimiviikolle. Sen jälkeen päivät olivat hiljentyneet miltei aavemaisesti.

Jinin kuljetusauto oli lähtenyt matkaan eilen, ja ajatus orista yksin, oudossa ympäristössä, ei jätä häntä edelleenkään rauhaan. Tunne on perätön - Jin on itsenäinen ja jopa suosii yksinoloa enemmän kuin seuraa. Mantereiden väliset kisamatkat alkavat olemaan hyvää vauhtia jo arkipäivää, eikä ori ole vielä osoittanut ottaneensa turhaa stressiä niistä.

Silti Jacesta tuntuu kuin heidän yhteys olisi koetuksella.

Hän miettii, onko tuo yhteys ylipäätään olemassa vai vain hänen omaa toivettaan. PJ:ssä se oli tuntunut hetken todelta - radan keskellä, kun Jin oli kantanut häntä kuin heidän sydämensä olisi ollut yhtä. Kun ori oli hypännyt viimeisen esteen ja Jace oli tuntenut palapelin napsahtaneen viimein oikeaan paikkaansa.

Tosiaan, viime kauden jälkeen hänen ympärillään oli ollut hiljaista vain hetken.

Power Jump oli tullut yllätyksenä kaikille - vähiten tosin itselleen. Hän oli tiennyt mihin he Jinin kanssa pystyisivät yhdessä, tasan ja tarkalleen, tai hän ei olisi ottanut sellaista sokeaa loikkaa tuntemattomaan. Kutsuvierasluokan voitto on kulkenut heidän mukanaan näkymättömänä tunnusmerkkinä ja hetken se oli ollut mitä se oli - kaulaan ripustettu voittajan seppele. Nyt? Enemmänkin vaakuna, jota kaikkien oletetaan kumartavan - tai haastavan.

Uusi, vaarallinen nimi pitkäksi käyvään haastajalistaan. Katseet ovat nyt tiukemmin hänen niskassaan, eikä pelkästään ystäviltä ja tutuilta, vaan niiltäkin, jotka aikaisemmin eivät olleet nimeä huomioineet. Tuntematon nimi oli ollut Jacen etu, jolla hän saattoi yllättää. Nyt hänen odotetaan yllättävän taas uudelleen - yhtenevillä tuloksilla ellei jopa paremmin. Isommilla esteillä, vaikeammilla radoilla. Nopeammilla ajoilla.

Mies ei aivan odottanut paineen tuntuvan tältä, tai että se ylipäätänsä tuntuisi. Tietenkään Jace ei ollut naiivi. Hän arveli sen tulevan, muttei näin äkillisenä, kokonaisvaltaisena painona hartioillaan. Ihan kuin voitto olisi ollut heidän ensimmäinen myönnetty lupa vaatia tuloksia. Ja nyt kaikki odottavat heidän nousevan lentoon joka kerta, kun aika lähtee rullaamaan starttimerkistä. Ihmiset eivät enää kysyneet miten menee, vaan mihin tähtäät seuraavaksi.

Ei enää: "Onko siitä hevosesta oikeasti kansainväliselle tasolle?" Vaan: "Mihin te vielä pystytte?"

Siltikään Jace ei tunne oloaan hermostuneeksi. Tai ehkä hän on - mutta tunne on erilainen kuin aiemmin. Hänen ei tarvitse paeta sitä, eikä piilotella sitä painuneessa ryhdissään tai epätasaisessa hengityksessä. Jännitys ei ole samaa kuin ensimmäisessä Power Jumpissa tai kun Jin ei suostu enää vastaamaan edes pohkeisiin.

Tämänhetkinen tunne on... valppautta. Tarkkaa, päättäväistä keskittymistä.

Jace siirtää painoaan selkänojalla ja nostaa toisen jalkansa hieman koukkuun. Koneen lattia tärisee hennosti, mutta se ei häiritse. Valo värähtää hetkellisesti. Hän on matkustanut tusinan kertaa, useammin kuin moni ikätoverinsa uskaltaisi edes toivoa, ja lentokoneet ovat tulleet hänelle tutuiksi samalla tavalla kuin kisakenttien puomin kolahdus tai Jinin satulan narahdus.

Jin. Häneen nuoren kilparatsastajan ajatukset tuntuvat alituisesti vetävän. Mielikuvat ovat tummassa karvassa, sähäkässä liikkeessä ja pärskähdyksissä, joita Jin päästää ensimmäistä estettä lähestyessään. Kuinka Jin joskus liikahtaa ennen kuin Jacen ajatuskaan ehtii edes loppuun. Ori on yhtä paljon arvoitus kuin alussakin, muttei enää samalla tavalla kaoottinen, mahdoton ongelma, vaan johdonmukainen kaava. Jace on käyttänyt julmetusti aikaa sen tutkiskelemiseen ja pystyy viimein sanomaan, että tietää mistä narusta vetää ja milloin olla vetämättä ollenkaan. Heidän yhteinen kielensä ei ole vieläkään täydellinen, mutta kuukausi kuukaudelta se tuntuu yhä enemmän heidän omaltaan.

Kaksinpuolista luottamustahan se on - eikä sitä tarvitse sanoa ääneen: se tuntuu jokaisessa pysähdyksessä ja jokaisessa lähdössä. Kytemässä kuivien lehtien alla - vartomassa sopivaa hetkeä roihahtaa liekkeihin.

Nuo kekäleet sylkevät kipinää juuri sen verran, että Redin ehdotus - tai pikemminkin Kennethin määräys - jää taka-alalle. Jace ei ole unohtanut, muttei asia tunnu enää kolhivan samalla tavalla. Redin sanat uhkuivat aikansa: What are you willing to lose? Mutta nyt Jace on alkanut kysymään toisin päin. What are you willing to keep?

Jace on löytänyt vastauksensa ratsastaessa sekä hetkissä, jolloin Jin kohtaa hänen katseensa. Kun heidän askeleensa rullaa tahdissa ja ulkopuolinen maailma unohtuu kokonaan. Hän on valinnut jäädä satulaan, valinnut kilpailla. Suunnitelmat, harjoitukset, toiminnat, liikkeet, kilpailut. Noissa osissa hän tuntee viihtyvänsä oikeasti.

Ja isä voi kaivertaa testamenttinsa vaikka kivitauluun, mutta Jace ei pysähdy katsomaan mitä kohtaa hänen nimensä koristaa.

Hän liikauttaa nilkkaansa, ravistaa hieman jalkojaan ja nojaa lopulta rennosti taaksepäin. Ikkunan takana pilvet alkavat hälvetä ja maan väri vaihtuu jäänsinisestä utuisen vihreään. Koneen liike tuntuu pehmeän tasaiselta. Käsinojan muovinen pinta on hieman tahmea, eikä sekään haittaa.

Jace sulkee hetkeksi silmänsä ja näkee mustuudessa Jinin askelmia. Ajattelee ranskalaisen kentän pohjaa, aurinkoa katsomon takana, muita kilpailijoita ja kevyttä painetta pohkeen alla ennen käännöstä.

Jace Leicester & Jin-Gitaxias, 160cm

Jace seisoo yhä portailla, kun pieni höyry nousee hänen käsissään olevasta kahvikupista ja taustalla Jinin lähenevä kuljetusauto saa vihdoin muotonsa. Laverdiere Manoir on ääriään myöten täynnä, pikkutraktorikin käynnistyy jossain lähempänä areenaa ja moottori yskähtää kaksi kertaa ennen kuin tasaantuu. On siis ihme, että kuljetusauto onnistui varastamaan Jacen huomion ylipäätään. Kaiken taustalla kuuluu ranskankielisiä huudahduksia, joiden sävy kertoo enemmän kuin sanat: joku on myöhässä, joku unohti jotain, joku ei ole vieläkään tyytyväinen järjestelyihin.

Se jokin, mikä tekee paikasta virallisen - suurkisojen kaltaisen - on selkeästi laskeutunut Laverdiere Manoirin ylle.

Kello lähentelee kahtatoista ja päivän päätösluokkiin on enää muutama tunti aikaa. Puiden varjot ovat harvassa. Ilma on vielä viileä, mutta lupaa lämpöä. Jace tuntee sen poskissaan ja keuhkoissaan, kun hän lähtee harppomaan tallikortteleiden halki parkkipaikan suuntaan. Juuri saapunut traileri näyttää pieneltä ja yksinäiseltä suurien kisarekkojen keskellä.

Jace odottaa kärsivällisesti auton löytävän sopivan paikkansa ja vasta kun moottorin hurina lakkaa ja punaiset takavalot häviävät näkyvistä, hän alkaa laskemaan lastaussiltaa. Jinin valkoiset jalat ilmestyvät varjoista ja autosta hypännyt kuljettaja perääntyy puolikkaan askeleen kohteliaisuudesta.

Jace sukeltaa trailerin sisään etupuolella olevasta ovesta. Jinin pää on ensimmäisenä vastassa, sitten kaula ja lopulta koko tumma runko. Ori näyttää matkustaneen hyvin, ja kuljettajan sanomatta jääneet kommentit vahvistavat tätä oletusta.

Purkaminen sujuu ilman draamaa. Jin ei riehaannu eikä kieltäydy lastaussillalla kuten oli joskus ennen tehnyt, vaan peruuttaa suoraan ulos kuin kuuluisi juuri tähän maisemaan. Se seisahtaa hetkeksi ilmaa haistellen ja jatkaa sitten kävelyä Jacen vierellä sellaista rutiinia ja säyseyttä edustaen, että Jace joutuu tarkistamaan kahdesti onko ori oikeasti hänen omansa.

Ehkä se tuntee jotain. Ranskan rauhaa, kisapäivän painottomuutta. Tai ehkä se vain aistii Jacen mielenlaadun - eikä toisinpäin kuten joskus.

Kaksikko liikkuu parkkipaikalta varjojen ja valojen lomassa lähelle pystytettyä jaba-aluetta kohti. Ilmassa leijailee hento, kitkerä aromi - laventeli laajoilta laventelipelloilta, pöly, hiki ja kuivien heinien sekoitus. Kisaa on edeltänyt pitkä matkustuspäivä kummallakin ja Jace tuntee kehonsa asteen väsyneeksi, mutta mielensä onneksi virkeäksi. Hiekka rasahtaa kengän alla kun hän painaa askeleen toisensa eteen. Katse siirtyy tallikorttelin maisemaan - valkoinen kangasteltta lepää tyynenä taustalla ja sen yläosassa lepattava violetti viiri värisee kevyesti tuulessa. Kaarien takaa kohoaa katsomo, derby-kenttä ja kentän reunalle on tuotu tuoreita esteitä: laakeita, valkeaa puuta, hillitysti kultaa. Katse jää hetkeksi mittailemaan niitä kuin varmuuden vuoksi, vaikka hän tietää ettei vuoronsa alkaisi vielä hetkeen.

Jaba-alueelle johtava reitti on leveä ja kiireinen. Purkutiimit kulkevat letkassa, varusteita ja hevosia virtaa sisään ja ulos alueilta tasaiseen tahtiin. Muut kilpailijat näyttävät väsyneiltä, mutta liikkeissään tottuneilta. Kaikessa näkyy järjestys, ja se järjestys tuo rauhaa myös Jacen mieleen.

Kisajärjestäjien henkilökunta pyörii varikkotilojen laitamilla tuttuun tapaan. Yksi ojentaa nimikylttiä, toinen kysyy eläinlääkäripassia. Jace ei kaipaa small talkia, mutta kuittaa vaadittavat kohdat silti moitteetta. Dochas on hoitanut suurimman osan virallisista valmisteluista eikä Jacen tarvitse kantaa mitään mukanaan. Paperit on jo toimitettu, paikat etukäteen sovittu ja osoitettu.

Jacen täytyy vain olla paikalla.

Reitin varrella kaksi nuorempaa kilpailijaa vaihtaa hiljaa paikkoja lastaussillalla. Toisen käsissä on suitset ja toisen sylissä kypärät. He puhuvat ranskaa, mutta sana "Leicester" kantautuu selvästi ilmassa. Jace ei käännä päätän. Hän antaa kuiskauksien lipua tuttuun tapaan ohitseen.

Vuosi sitten kukaan ei vielä tiennyt kuka hän oli, mutta nyt katse ihmisten silmissä on muuttunut. Jossain katseissa on tunnistusta ja joissain varausta. Yksi groomi nyökkää kohteliaasti. Toinen seuraa silmillään asteen pidempään kuin on soveliasta. Jace on jo tottunut siihenkin.

Misangin tallille nimetty jaba-alue on merkattu siististi. Siistit on myös rakennetut karsinat: pehmustetut seinät, turpeinen pohja, vesiautomaatit. Oveen ripustettu tervetulokassi namuilla ja kulho täynnä porkkanoita. Jace vie orinsa sisään rauhallisesti ja antaa sen pyörähtää kerran ympäri, tarkistaa veden, heinäverkot ja vetää sitten oven kiinni perässään.

Viimein hän hengähtää.

Naapuritilassa Dochas kuuluu puhuvan matalalla äänellä jonkun kanssa. Melodin Jace huomaa istuvan jakkaralla, säätämässä satulahuopien kanssa ja tarkistamassa varusteitaan kuin olisi paikalla jo toista viikkoa. Nuori nainen vilkaisee Jacen suuntaan ja tarjoaa pienen, asteen sulkeutuneen hymyn tervehdykseksi.

"Vous êtes prêts?" joku kysyy Jacelta - kisajärjestäjä ehkä, tai eläinlääkäri. Dochas ilmestyy karsinasta ja vastaa siihen hänen puolestaan, nyökäten. Jace ei liity siihen keskusteluun ennen kuin järjestäjä lähtee paikalta ja Dochas suuntaa huomionsa vuorostaan häneen.

"Morning, champion."

"Haven't been called that since August," Jace vastaa, eikä tarkoita sanoillaan liikaa. "Unless you meant yourself, since technically, I'm not a champion."

Dochas virnistää. "Just an auspicious thought, if you will."

"How was Belgium?" Jace kysyy, ja vilkaisee samalla tammaa, joka kurkistaa Dochaksen takaa karsinastaan, valkoinen harja moitteettomasti letitettynä.

Yllättäen, Melodi on se, joka paikaltaan vastaa. "Pretty good. We both qualified and brought back more ribbons than I packed for." Nainen nyökkää pienesti, muttei yritäkään peittää tyytyväisyyttään naamaltaan.

"More like cleaned out the prize table entirely," Dochas heittää yhtä tyytyväisenä. "Had to stop her from adding one to customs declaration."

Melodin nauru kaikuu heleästi heidän keskellään. "Not my fault they gave us a few extras on the way."

"Few?" Dochas murahtaa. "You cleared the whole damn table."

Jace hymähtää vuorollaan. Hän on vilpittömästi tyytyväinen heidän puolestaan. Heidän menestyksensä ei vähennä hänen omaansa - se vain muistuttaa millä tasolla Jace haluaa pysyä.

Mies tuntee värähdyksen ilmassa ja seurueen hyväntuulinen keskustelu oitis katkeaa. Hän huomaa vanhemman miehen ohittamassa heidät reitillään, ja kun tummat silmät kiinnittyvät Jacen omiin, hän pysähtyy paikoilleen. Harmaat hiukset pilkistävät lippalakin alta, mutta mies ei näytä viittäkymmentä vanhemmalta. Hänen vaatteissaan on juuri sen verran rahaa, että se on tarkoitettu nähtäväksi. Rento pikeepaita, ratsastushousut, logo jolla on historiaa. Kasvot ovat liikkumattomat eikä hän tervehdi heitä, mutta metrin päähän pysähtynyt mies mittaa Jacea kovalla katseellaan päästä varpaisiin.

Ilma tiivistyy käsinkosketeltavasti heidän välillään, ja vaikkei se varsinaisesti tunnu uhkaavalta, siinä tuntuu kuitenkin tarkoitusta. Suu vetäytyy piirteettömään ilmeeseen, mutta pieni sävy riittää kertomaan oleellisen: mies tunnistaa Jacen.

"You're Leicester's kid, aren't you?"

"One of them." Jace ei korjaa nimellä, ei hymyile eikä tarjoa kättään.

Mies siristää silmiään. "You are the wildcard winner last year."

PJ täydentyy sanoihin sanomattakin.

"We were," Jace korjaa, ja vilkaisee nopeasti Jinin karsinaan.

"Didn't think you'd hold up a whole season after that." Äänessä on enemmän sävyä kuin sisältöä. Selvästi tarkoitus ei ole keskustella.

Jace kohottaa kulmiaan. "We try to keep the disappointments seasonal."

Pieni hiljaisuus velloo nuoren kilpailijan sanojen jälkeen. Mies vilkaisee myös Jinin karsinan suuntaan, Jin tuskin sen varjoista näkyen. Siniset silmät kytevät siellä kuitenkin piilossaan, valppaana, katse kiinnittyneenä johonkin kauempana - ilman epävarmuutta. Vaikka Jace ei näe sitä, hän näkee sen silti.

Vanhempi mies nyökkää kuin olisi jo nähnyt kaiken tarpeellisen ja kävelee sitten pois sanaakaan sanomatta.

Jace ei jää katsomaan tämän perään.

"Friend of yours?" Dochas kysyy, selkeästi hänkin aistien tiivistyneen ilmapiirin.

"Hardly," Jace vastaa. Hän ei ole varma onko joskus nähnyt miestä, ehkä kisaradalla tai radan reunalla. Kenties ollut isokin nimi joskus kisalistoilla ja tehnyt kovaakin tulosta vuosia sitten. Nyt yrittää tehdä sen uudelleen, ehkä. Katse ei ollut utelias vaan arvioiva. Punnitseva.

"Guess the old guard's taking notice," Melodi huomauttaa, tai toteaa ilman ivaa. Jace ei tarkalleen tiedä mitä hän tarkoittaa. "You're not the surprise anymore."

Hän ei vastaa heti vaan katsahtaa reitille, jossa mies oli hetki sitten seissyt, ja ajattelee kuinka tämä on se osa mitä hän ei ole osannut odottaa. Että toiset alkavat pitämään häntä uhkana.

Ajatus ei pelota häntä, Jace huomaa, eikä tunnu edes vieraalta vaikkei aikaisemmin ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Mutta ehkä hänen pitäisi tulevaisuudessa kiinnittää siihen tarkempaa huomiota.

Hän henkäisee ja tuntee ilman lämpimänä keuhkoissaan. Jin on levännyt hyvin ja hän itse on nukkunut yllättävän rauhallisesti. Ja vaikka kisat eivät ole vielä alkaneet, jokin hänen sisällään tuntuu olevan jo liikkeessä.

"Good," hän sanoo hiljaa, lähinnä itselleen.
"Let them look."

Jace Leicester & Jin-Gitaxias, 160cm

Ilma kentällä tuntuu sähköiseltä, ihan kuin edellisen kolmenkymmenenkahdeksan osallistujan jokaisesta suorituksesta on jäänyt pieni ripaus jännitystä tai voitonhimoa tai toivetta jälkeensä. Tuuli ei juuri liiku ja silti jokin tuntuu värähtävän ilmassa, jokin minkä voi melkein hengittää keuhkoihin. Lämpö hohkaa kentän reunoilta, nostaa kevyen pölyn pintaan ja saa varjojen rajat näyttämään teräviltä.

Jace Leicester ratsastaa radalle hiljaisesti. Sormet naputtavat satulan etukaarta ja sen rytmi on vailla melodiaa. Adrenaliini ei nouse päähän samalla vauhdilla kuin viimeksi, vaan tällä kertaa se pysyttelee tiukasti rintakehässä, jyrää keuhkot matalaksi ja sykkeen niin täsmälliseksi, että Jace voisi kellottaa sen halutessaan. Ratsastuskäsineet narahtavat rennosti Jacen puristaessa ohjia tiukemmin sormissaan. Ne ei kiristy jäykiksi vaan pysyvät juuri sopivan taipuisina, että hän voisi reagoida pienimpäänkin jännitteeseen Jinin suussa tai lapojen liikkeessä.

Mies ei katso taakseen, ei katsomoon tai varikkoon, jossa tietää Dochaksen seisovan. Jace hengittää sisään ja ulos ja nojaa sitten kevyesti eteenpäin, johon Jin vastaa siirtymällä raviin.

Ori ei kiirehdi, mutta runko tuntuu jousen lailla jännittyneeltä - kaikki energia tosin vielä hallitusti sisällä. Korvat liikkuvat vuoroin kentälle, vuoroin yleisön suuntaan. Asento on suora, takajalat kerättynä ja kaula pyöreänä. Ensimmäiset sekunnit tuntuvat harmonialta.

"Alright," Jace kuiskaa hiljaa. Jin ei vastaa kuten ei ole tapanakaan, mutta mies tuntee pienen painonsiirron sen lavoilla mikä kertoo kaiken oleellisen. Orikin on valmis.

Starttimerkki kilahtaa. Jinin liike muuttuu välittömästi.

Jalat iskevät maahan määrätietoisesti ja askel nousee korkealle. Ensimmäiset esteet nousevat vastaan nopeasti, mutta Jace on jo nähnyt ne kuusi kertaa ratakierroksen yhteydessä, ja on painanut mieleen vaaditut rytmit, kulmat ja reitit. Kartta piirtyy tarkasti hänen mieleensä.

Jin tosin lukee niitä omalla tavallaan ja mies antaa tilansa sille.

Ensimmäinen este tulee helpolla linjalla, pitkällä lähestymisellä ja leveällä tolppamaisella esteellä. Ratsukko osaisi hypätä sen vaikka silmät kiinni - ja nyt niiden ollessa auki, kaikki tuntuu vähän liiankin kirkkaalta. Jace pitää katseensa visusti edessään kunnes este on ylittymässä ja hän suuntaa huomionsa automaattisesti seuraavaan. Hypyn jälkeen laukka alkaa lähes huomaamatta, keveästi, mutta tiiviinä, ja maa jää heidän alleen. Laukan tahtiin hengittäminen tuntuu ainoalta asialta, mikä pitää ratsastajan kiinni kehossaan. Muutoin hän voisi unohtua kokonaan sen keinuntaan.

Kolmas kaarre. Viides este. Uusi linja, ponnistus hieman kauempaa kuin harjoituksissa. Jin liitelee sen yli ja Jace tuntee painottomuuden tunteen vatsassaan, vaikka pysyykin tasapainossa. Rytmi on kohdillaan. Mies laskee askeleet, vaikka enemmän hän tuntee ne - sekä satulan alla elävän voiman, joka vie heitä määrätietoisesti eteenpäin. Käännökset eivät ole täydellisiä, mutta ovat tarpeeksi teräviä ratsukolle mahtuakseen vaadittavaan linjaan. Jace istuu mukana, mutta johtaa samalla jokaisella askeleella. Jinin etujalat nousevat maasta irti puhtaasti, selkä kaartuu ja laskeutuminen on pehmeää. Hengitys ei katkea.

Tällä tyylillä he jäisivät hyvin aikarajan sisälle.

Yhdeksännen esteen kohdalla Jin imee esteelle jo ennen Jacen apuja. Hän myöntää puoliverisen päätökselle luottavaisesti, ja vaikka puomi kolisee kavioiden alla, he jatkavat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jace antaa orin päättää linjan senkin jälkeen, ja Jin valitsee leveämmän kaarteen itsenäisesti mutta logiikalla - ihan kuin varjoissa olisi jotain mitä Jace ei näe.

Viimeinen este tulee vastaan yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. Se on pitkän linjan päässä istuva kirkkaanoranssi okseri, johon on helppo heittää viime hetken kiriä. Jace ehtii nähdä sen reunalla vilahtavan viininsävyisen huivin, muttei anna asian koskettaa mieltään enempää. Paino siirtyy vasemmalle, ohjat tasataan ja kulma uusiutuu. Jace tuntee orin arvioivan lähestymistä. Hän pysyy osaltaan hiljaa.

Jin pärskähtää, hyppää, venyy juuri niin kuin pitää. Hyppy on pyöreä ja laskeutuminen pehmeä. Kirjava häntä huiskahtaa laskeutumisen jälkeen, ihan kuin takajaloissa olisi edelleenkin liikaa energiaa. Laukka jatkuu, mutta hidastuu kahden askeleen jälkeen, ja Jace antaa ohjien pidentyä ja Jinille tilaa hengittää samalla liu'uttaen sormiaan orin hikisellä kaulalla kiitokseksi sujuneesta radasta.

Yleisön suosionosoitukset jää tasaiseksi huminaksi miehen korvien ulkopuolelle, mutta nappaavat sen keskeltä kuitenkin Dochaksen huudon.

"That's it, lad!" Valmentajan ääni halkoo ilmaa. "That's exactly it."

-------------------------------------

22:42 - Château Lavande, after party

Juhlatilan seinät hohkaavat lämpimässä valossa. Kristallikruunut heijastavat kattopalkkien välistä laskeutuvaa iltaa, ja jossain nurkalla soiva musiikki muuttuu tanssin hitaasta tahdittomaksi. Jace nojailee raollaan olevan ikkunan kaiteeseen, tumma puku harteilla tyylikkäästi istuen ja kravatti huolettomasti löysättynä. Yksi käsi on puvun housujen taskussa ja toinen pyörittää sormissaan samppanjalasia, vaikka juoma on ehtinyt menemään jo epämiellyttävän haaleaksi.

Kahden tunnin aikana hän on käynyt läpi tarpeelliset kohtaamiset sponsorien, kilpailijoiden ja alan muiden tunnettujen nimien kanssa. Sanonut oikeita asioita, kuunnellut, hymyillytkin ja siirtynyt sitten pois kun keskustelu käy tarpeettomaksi. Illanvietot, erityisesti kilpailuiden jälkeiset juhlat, ovat täynnä sosiaalista esiintymistä: kehumiset, flirttailut, vertailut, verkostojen rakentamiset - kaikki tuntuvat asteen liian teeskennellyiltä.

Jace vieroksuu pinnallisuutta. Hän inhoaa small talkia, kun ei voi ohjata sitä sellaiseen suuntaan mikä hyödyttäisi häntä. Energia tuntuu valuvan hukkaan.

Silti hän tunnistaa tilanteen tärkeyden maineen ja imagonsa ylläpitämiseksi. Näkyvyys on aina ollut oma osansa kisauralla etenemisessä.

Ja salissa on ollut moniakin tuttuja kasvoja. Kilpailukumppaneita. Järjestäjiä. Ihmisiä, jotka ovat onnittelemassa tuloksista tai vertailemassa suorituksia. Jace nyökkää niille, jotka tulevat tarpeeksi lähelle, muttei varsinaisesti etsiydy kenenkään seuraan ellei Dochas satu olemaan läheisyydessä.

"Not your kind of crowd?" Ääni kuuluu oikealta, lempeänä ja huomaamattomasti värähtäen.

Pienellä pään käännöksellä Melodi ilmestyy hänen näkökenttäänsä lyhyen matkan päähän - niin, ettei vaikuta tunkeilevalta, mutta tarpeeksi lähellä koskettaakseen Jacen hihaa niin halutessaan. Valkeaan ja vaaleanpunaiseen sekoittunut, helmaan asti valuva satiinimekko näyttää huolella valitulta, joskin ei yltiöpäisen koreilevalta muttei silti näkymättömältäkään. Mustat hiukset on aseteltu tarkasti päälaelle avaamaan näkymää paljaalle kaulalle ja ohuille solisluille. Huoliteltu ja vahvasti meikattu kokonaisuus saa hänet näyttämään yhtä aikaa vanhemmalta ja pehmeämmältä kuin jaba-alueella aiemmin. Siinä ei ole jätetty mitään sattuman varaan.

Jace näkee pientä hermostuneisuutta naisen silmien takana mitä ei ole tarkoitettu hänen nähtäväksi. Tyyni, itsevarma ja aurinkoinen ilme heijastuu sen sijaan kasvoilta. Jace ei vastaa kysymykseen heti. Mekon helma liikahtaa hennosti, kun Melodi siirtää painoaan jalalta toiselle. Kädet ovat sivuilla näkyvillä, ei piilossa eikä keimailemassa, vaan rennosti levossa. Sävyssä on kuitenkin jotain uutta ja sormissa kytee jännitys.

Melodin läsnäolo ei ole sattumaa. Ei ole vaikeaa nähdä mitä Melodi hänestä ajattelee. Jace on huomannut aiemminkin miten tämä katsoo häntä - lyhyesti, mutta toistuvasti, ja mistä on helppoa olla sanomatta mitään. Olemus, joka jää turhan usein hänen läheisyyteensä ja lyhyet yritykset sanoa jotain valmennusten jälkeen. Mitään sellaista ei ole kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi vaatinut mieheltä reagointia. Melodi on ollut kohtelias, melko lahjakas ja sopivasti näkymätön, eikä missään niistä ole ollut Jacelle mitään hyötyä.

Hän ei siis ole aiemmin antanut ajatukselle arvoa, mutta tänä iltana ei ole enää mitään, mikä vaatisi hänen huomiota.

Jace antaa katseensa siirtyä takaisin saliin. Tanssilattia on puolityhjä, musiikki muuttunut rytmiltään taas pehmeämmäksi. Huolellisesti tuotetut taustasävelmät soljuvat pitkin marmorilattiaa kuin tuuli.

"No," hän sanoo lopulta ja kääntyy hieman Melodin suuntaan. "Everyone wants to be seen but not noticed."

Tyttö ei vastaa siihen. Kommentti ei taida olla hänelle täysin selvä, eikä hän varmaankaan halua sen näkyvän. Sen sijaan Melodi katsastaa ensin lattiaan ja sitten häneen, ja hymyilee kevyesti, yrittää piilottaa jonkunlaista epämukavuutta eleessään tai kiusallisuutta ilmapiirissä, kuin ei olisi täysin varma miksi alun perin lähestyikään. Mutta haluaa kuitenkin jatkaa harvinaista mahdollisuuttaan dialogiin.

"You looked different in the warm-up," hän sanoo hetken päästä. "Focused, but... lighter."

Jace ei vastaa. Katse pysyy musiikin suunnassa, korvat nappaavat pehmeitä sointuja jotka ovat hänenkin viululleen tuttuja. Ympärillä liikkuu ihmisiä, mutta yksikään ääni ei yllä kunnolla heidän väliin.

Milloin Melodi on viimeksi sanonut hänelle mitään mikä ei liity askelmäärään, estekorkeuteen tai kellonaikaan? Kommentin vilpittömyys on mittakaavassa sivuseikka, sen sijaan tärkeämmältä tuntuu tietää, mikä Melodia motivoi tässä hetkessä. Mitä Melodi haluaa - tai tietääkö hän sitä itsekään? Vai toivooko hän Jacen täyttävän sen tyhjän kohdan puolestaan? Ei kovin käytännöllistä. Miksi nyt?

Miehen naamalla täytyy näkyä jokin tunnistamaton ilme tai ei ilmettä ollenkaan, sillä Melodin mekkoa hivelevissä pieniliikkeisissä sormissa näkyy taas häivähdyksiä epävarmuudesta tai hermostuneisuudesta. "Did I say something wrong?" Perään heitetty kysymys vahvistaa huomioita.

"No."

Jace ei tiedä onko Melodissa lähemmän tutustumisen arvoa edelleenkään, mutta tytöllä on selkeästi jokin motiivi lähestyä Jacea yksin ja rikkoa näin miltei kolme vuotta kestänyt normi. Kuinka pitkään tuo päätös kestäisi? Uteliaisuus tuntuu uudelta ja asteen vieraalta.

Mutta kenties ei täysin hyödyttömältä.

"Melodi," Jace sanoo hiljaa. Juomalasin hän laskee ikkunalaudalle ja suoristaa selkänsä, ei kuitenkaan suurielkeisesti tai erityisen dramaattisestikaan. Liike jättää kädet vapaiksi.

Tyttö kääntyy häntä kohti kasvoillaan ilme, joka ei ihan tiedä mitä odottaa.

Jacen ääni pysyy tasaisena. "Wanna dance?"