Rosengårds Trinket

❭ Perustiedot

KTK-II, Fn

rekisterinumero: VH18-031-0375 / PKK2943
rotu & sukupuoli: suomalainen puoliverinen, tamma
väri & säkäkorkeus: voikko, 167cm
syntymäaika: 06.05.2006, 12-vuotias
kasvattaja: Rosengårdin kartano VRL-05265
omistaja: Marja Koppa, VRL-05322
koulutus: estepainotus (HeA, 140cm)


kuva © VRL-05265 / kuvagalleria alempana
takaisin muihin yksityisiin tästä

Trina on sievä tamma, joka näyttää laventelinvärisissä varusteissaan oikealta prinsessaponilta. Vähän sellainen se onkin. Tamma on kai kasvanut jossakin oikein iloisessa kuplassa, ja sitten siitä on tullut vähän hörhö. Trina on hellyyden- ja seurankipeä puuhastelija, ei välttämättä älyllä pilattu ("mutta mukava"). Se nauttii harjailusta ja vaikuttaa omivan jokaisen tapaamansa ihmisen itselleen. Trina näyttää aina hirveän viattomalta, kun se katselee karsinastaan käytävälle korvat hörössä ja pitkät vaaleat ripset nappisilmiään kehystäen.

Ratsuna Trina on aika miellyttävä, vaikkakin ehkä aavistuksen keskivertoa varovaisempi. Se on hyvin kevyt edestä ja onpa jonkun valmentajan kuultu käyttävän siitä termiä "ajatuksilla ratsastettava". Trina liikkuu varsin kauniisti, jos se on rento ja keskittynyt, mutta vähänkin jännittyneenä sen liikkeestä katoaa ilmavuus ja letkeys. Silloin sitä saattaa joutua käskemään eteen aika napakastikin, jottei se aivan jumitu paikoilleen. Esteradalla Trina antaa ratsastajalle kaikkensa, mikäli se vain luottaa siihen, että suorittaminen on turvallista. Virheistä ja läheltä piti -tilanteista tamma ottaa kuitenkin helposti nokkiinsa, eikä sitten ihan heti rentoudukaan.

© Lynn

Historia

PRÖÖÖÖÖT

❭ Sukutiedot

i Tremblay
fwb, mvkko, 170cm
ii Högbacka Hurray
fwb, rn, 170cm
ie Nadine
fwb, mvkko, 171cm
e Rosengårds Garnet
fwb, prt, 165cm
ei De Hero
fwb, rnkm, 167cm
ee Rosengårds Granite
fwb, trt, 169cm
Tarina väristä
Trina osasi yllättää! Kylläpä Rosengårdin kartanon väki hieraisi silmiään, kun heidän silmiensä edessä loikoili kermanvaalea varsa. Rosengårds Trinket (suom. hely) sai nimensä hempeästä väristä, joka ei ollut lainkaan sitä mitä tilattiin, kun astutettiin punarautias tamma näennäisen mustalla orilla, Tremblaylla (i). Niin kutsutun "mustan" orin vanhemmista kumpikaan ei näyttänyt voikolta, joten geenitestaamattomana voikkovärin periytymisen mahdollisuus kolmannen polven ruunivoikolta täysiveriorilta oli jo unohdettu. Tremblaylle alkoi tupsahdella voikkovärisiä varsoja. Mustanvoikkohan se oli, kuten emänsäkin, jonka voikkogeeni ei ollut paljastanut. Kilparatsun uraan keskittyvällä Nadinella (ie) on vain kaksi jälkeläistä, joista toinen on tuikitavallinen ruunikko.

Tarina kotimaisesta kasvatustyöstä
Rosengårdin kartanossa on kasvatettu estehevosia jo vuosikymmenten ajan. Kartanontallin omat sukulinjat elävät Trinan emänpuoleisessa suvussa vahvasti. Sen emä Rosengårds Garnet (e) on vikkelä pieni hevonen, joka myytiin jo maitovarsana. Sen kauppakirjaan kirjattiin kuitenkin varsotusoptio, ja sen turvin Rosengårdit saivat Garnetista yhden kasvatin, eli Trinan, omiin nimiinsä. Tätä nykyä Garnet on kilpahevosena Ruotsissa. Trinan emänisä on Rosengårdien oma jalostusori De Hero (ei), jolla on sekä suoritus- että jälkeläisnäytöt jo kohdillaan. Ori on tyypiltään jalo urheiluhevonen ja sen olemus on ylpeänpuoleinen, mutta erityisen kovaluontoinen tai hankala hevonen se ei ole. Sen jälkeläiset ovatkin kautta linjan olleet selväpäisiä ja asiallisia käsitellä.

© Lynn

❭ Jälkeläiset

tamma Rosengårds Pickett
VH19-031-0060 / PKK3030
ei saavutuksia

syntynyt 27.06.2015
isä Grosvenor de Cheney
ori Javachai
VH / PKK3000
ei saavutuksia

syntynyt 18.07.2018
isä Malachai

❭ Kuvagalleria

© VRL-05265

❭ Saavutukset

ARVONIMET

Fn myönnetty 2019

PALKINNOT

tavoitteena ERJL
KTK-II 25.03.2019
16,5 + 18 +16,5 = 68%
- Massiivinen runko, kaunis, siro pää. Etukaviot eri paria, voimattomat vuohiset. Pehmeä, miellyttävä toteutus.

❭ Kilpailukalenteri

1) 12.10.2018 - ERJ - Susiraja - 120cm - 03/30
2) 15.10.2018 - ERJ - Susiraja - 120cm - 03/30
3) 16.10.2018 - ERJ - Susiraja - 120cm - 05/30
4) 01.11.2018 - ERJ - Half Moon - 120cm - 04/30
5) 01.11.2018 - ERJ - Half Moon - 130cm - 04/24
6) 04.11.2018 - ERJ - Half Moon - 130cm - 01/24
7) 05.11.2018 - ERJ - Half Moon - 120cm - 03/30
8) 24.11.2018 - ERJ - Hiivuri - 120cm - 05/30
9) 25.11.2018 - ERJ - Hiivuri - 120cm - 01/30
10) 24.07.2019 - ERJ - Auburn Estate - 120cm - 4/16
11) 26.07.2019 - ERJ - PJ19 Auburn Estate - 120cm - 3/10

01.12.2018 Auburn Estate, Kalla CUP 4. osakilpailu - 120cm - 3/11 (0/0vp)
16.02.2019 Auburn Estate, Kalla CUP 1. osakilpailu - 120cm - 12/23 (4vp)
18.05.2019 Auburn Estate, Kalla CUP 2. osakilpailu - 120cm - 10/13 (4vp)
17.08.2019 Auburn Estate, Kalla CUP 3. osakilpailu - 110cm - 06/15 (0/4vp)
17.08.2019 Auburn Estate, Kalla CUP 3. osakilpailu - 120cm - 18/25 (8vp)
22.09.2019 Ruunaankoski - 130cm - 15/18 (4vp)
22.09.2019 Ruunaankoski - 140cm - 2/17 (0-0vp)
05.10.2019, Ruunaankoski - 140cm - 4/19 (0-4vp)
06.10.2019, Ruunaankoski - 140cm - 5/11 (0-4vp)

❭ PKK näyttelyt

31.10.2018 Seppele EM-luokka lämminverisille kuva tuom. Inna LKV EM: Hevosen väri
30.12.2018 DS Valmennustalli Rakenne: puoliveritammat tuom. Kaneli EO-sert
06.01.2019 Saariston hevosopisto Rakenne: muut hevostammat tuom. Jutta KTK-sert EM: Hevosen väri
27.01.2019 DS Valmennustalli Rakenne: hevostammat tuom. Anne LKV EO-sert1.
17.03.2019 DS Valmennustalli Rakenne: tammat tuom. Jutta EO-sert

1. "Hyvät leimat, kaunis väri ja suloinen ilme."

❭ Varustekaappi

Ratsastus

  • Ruskeat suitset ja estesatula
  • Samppanja estehuopa
  • Pintelit/suojat vähintään etusiin

Kilpailu

  • Ruskeat suitset ja estesatula
  • Samppanja estehuopa
  • Suojat kaikkiin jalkoihin

Loimitus

  • Loimitus sään mukaisesti
  • Sateisella tai tuulisella säällä sadeloimi
  • Kevyellä pakkasella toppaloimi ulos

© Equestrian PRO, Mestyn Varuste, Sokka Luxuries, Takakujan tallipuoti

❭ Päiväkirja & valmennukset

Ex-omistaja Marjut Kultavaara kertoo kirjoittanut VRL-05265
Kultainen Trina. Taitava ja lempeä hevonen seisomassa tallinperukoilla, koska minulla ei kerta kaikkiaan ollut sille aikaa. Hukkaanhan se siellä meni. Vaan mikä neuvoksi, kun muu elämä nyt vaan vaati aikaa ja vaivannäköä? Väitöskirja ei kirjoittanut itse itseään, ja työnantajallekin piti taata riittävä työpanos. En ollut työssäni korvaamaton ja tiesin sen.
Hevoseni liikuttajanakin olin korvattavissa. Trina oli kiltti hevonen, kyllä sille ratsastaja löytyisi. Tietysti halusin sille vain parasta, joten otin puhelimen kauniiseen kätöseeni ja soitin tamman kasvattajille. Heiltä olin ennenkin saanut apua ja tukea, kun olin sitä hevosasioissa tarvinnut.
Niin nytkin. Yksi ainoa puhelu, ja saatoin luottaa siihen, että asiat järjestyisivät. Kasvattajat ehdottivat, että heidän tyttärensä ottaisi hevoseni ratsastettavakseen ja kilpailtavakseen, eikä minulla ollut mitään syytä ollut suostumatta.
Alkoi odotus: ottaisiko Rosengårdien tyttö Trinan? Saisiko järjestettyä sille tallipaikan? Raaskisinko oikeasti luovuttaa rakkaan kultaisen tammani ohjat toiselle ratsastajalle, edes väliaikaisesti?
Onneksi ihan vielä ei tarvinnut. Työ- ja opiskelukiireistä huolimatta raivasin kalenteriini mahdollisimman paljon aikaa Trinan rapsuttelulle ja ratsasteluille. En tarpeeksi, mutta niin paljon kuin pystyin.

26.10.2018 - Entisen ylläpitäjän ensivaikutelma kirjoittanut VRL-05265
Runiacissa oli hiljaista. Hymyileväinen Heidi oli kadonnut omiin puuhiinsa ja jättänyt mut ja Rasmuksen kahden kesken tutustumaan mun uuteen ratsuuni. Se oli kotiutunut Runiaciin jo eilen, mutta iltatallin vuoksi mä en ollut silloin itse paikalla lainkaan. Olin tyytyväinen, että mulla oli hevoselle paikka, jossa luotin, että se hoidettaisiin hyvin, olin itse paikalla tai en. Se, että mun poikaystävän oma nuori ori Easy kasvoi samassa tallissa, oli tietysti plussaa, koska nyt me voitaisiin kuherrella näissäkin nurk… siis viettää aikaa yhdessä hevosharrastuksen parissa. Hups, kuinkas ne ajatukset karkailikaan. Hento puna poskillani suuntasin katseen ja keskittymisen miehen sijasta hevoseen.
"Aika jännittävää. Se oli mun ja Vilhelminan lempivarsa", muistelin ja rapsutin Trinaa, joka otti hellyydenosoituksen kiitollisena vastaan. “Se oli ihan barbieponi. Vitsi meitä harmitti, kun se myytiin. Mitähän tästä on tullut…?”
"Kohta näet", karsinan ovensuussa seisova Rasmus hymähti ja ojensi mulle tamman tummanruskeat suitset.
Rosengårds Trinket oli 12-vuotias kaunotar, joka oli tullut mulle ratsastettavaksi alustavasti puolen vuoden diilillä. Sinä aikana Trinan omistaja Marjut saisi keskittyä rauhassa väitöskirjaansa, ja mä taas saisin taas alle isoja ratoja ennen kuin mun pitäisi nostaa Granni niille tasoille. Tänään ei kuitenkaan hypättäisi vielä mitään, sillä mä kokeilisin hevosta ihan ensimmäistä kertaa. Oli jännää päästä tunnustelemaan, mistä hevosen kanssa oikein lähdettäisiin liikkeelle ja mikä se oikein oli tammojaan.
Pyörähdin vastakkain poikaystäväni kanssa. Katsoin Rasmusta kysyvin silmin ja hipaisin ohimennen sen ruskeita hiussuortuvia (niin mun teki tosi usein tehdä, ja joskus en vaan voinut vastustaa kiusausta).
"Olisitko sä kiltti ja kuvaisit siitä jonkun videonpätkän?" esitin toivomukseni vienosti hymyillen.
Oli se. Mä ratsastin Trinalla ja ilahduin siitä, miten miellyttävä se oli. Vähän jäykkä kyljistään ja ponneton, mutta se korjaantuisi kyllä, kun sen kanssa jatkettaisiin aktiivisesti treenejä. Luonteeltaan voikko oli ihan eri maata kuin mun oma nyrpeä Grannini. Hyväntuulinen, herkkä, kevyt. Aloin innostua. Tästä tulisi hirveän hyvä.
Ne parit videopätkät, jotka Rasmus oli ystävällisesti mulle kuvannut, eivät näyttäneet hullummilta nekään. Trina näytti juuri siltä, miltä se selkäänkin tuntui: miellyttävältä, vaikka vielä vähän varsalomansa laiskistamalta. Odotin kasvavalla innolla hyppytreenejä kullanhohtoisen uuden ratsuni kanssa. Voi kunpa se olisi siinä lajissa yhtä yhteistyöhaluinen kuin sileänhöntsäilyssä!
"Nyt", aloitin sijoitettuani Trinan suitset siististi ristitettyinä sen omaan koukkuun, "mä haluan nähdä sun Easyn."
Rasmuksen oma nuori kiinnosti mua kovasti, etenkin, kun se oli Laran varsa. Hauskannäköinen ruunikko löytyikin tarhasta. Oli mukava päästä näkemään se vihdoin livenä. Mun mielestäni se näytti hienolta hevoselta, sellaiselta, jonka kanssa olisi kiva työskennellä.
"Sähän oletkin ihan pätevä hevoskasvattaja jo", kehuin Rasmusta hymyssä suin. "Voisit kasvattaa enemmänkin tämmöisiä."
"Tarkoitus ehkä olisi", Rasmus sanoi vähän varovaisesti ja kohautti olkiaan.
Mä ymmärsin kyllä. Hevosten kanssa ei ikinä tiennyt, menisivätkö asiat niin kuin sitä itse suunnitteli. Rasmus haaveili saavansa Larasta toisenkin varsan, mutta ennen sen haaveen toteutumista pitäisi jännittää montaa asiaa. Mä olin kuitenkin luottavainen, ja yritin välittää sitä optimismia tiukan halauksen avulla myös poikaystävälleni. Asiat kääntyisivät vielä parhain päin. Lara tekisi upean varsan, yhteistyö Trinan kanssa jatkuisi yhtä miellyttävänä kuin ensivaikutelma antoi olettaa ja Grannikin vielä jonakin päivänä keksisi ryhtyä mukavaksi ja myönteiseksi hevoseksi nykyisen teinihirviön sijaan.

Estevalmennus ajalta ennen Jusun onnettomuutta - kirjoittanut Isabella Sokka (VRL-01288)
Ajaessani pitkältä tuntuvan matkan Orijoelle mietiskelin, miksi olinkaan oikein suostunut tähän. Oli kai jo hieman ironistakin, että minä valmentaisin Purtsien tämän vuoden menestyneintä Cup-esteratsastajaa ja Verneri taas kaikkia minun ratsukoitani loppuvuoden ajan.
Meillä oli itse asiassa Vernerin kanssa diili, jonka piti helpottaa omia kiireitäni. Tiina Kaajapuro oli lähestynyt minua varovasti (Verneri ei ollut kai kehdannut) ja kysynyt tallipaikkaa Salsalle. Kaajapurot halusivat pitää maksavat asiakkaat tallissa, mutta Salsa oli potentiaalinen ja ratsutusiässä. Pihatto ja perunapelto eivät enää luoneet sille ihanteellista kasvuympäristöä.
Päädyimme leasingsopimukseen ja olisin suostunut melkein mihin vain yksityiskohtiin saadakseni rautiaasta varsan, mutta, saatoin myös nähdä tilanteessa mahdollisuuden kohteliaaseen kiristämiseen. Olin vaatinut Verneriä ottamaan vastuun Auburnin estevalmennuksista. Sillä ehdolla Salsa saisi asua meillä varsa-ajan ylikin, ilman mitään kustannuksia Kaajapurojen perheelle.
Vaihtelin tympääntyneenä radiokanavia ja havahduin, miten paljon ajatukseni olivatkaan harhailleet. Runiac. Sinne minä olin nyt ensimmäistä kertaa matkalla.
Talli oli Purtseilla käyvän Heidin, jolla oli useita kansainvälisen tason puoliverisiä. Olin varma, että tallilla oli puitteet kohdallaan (minkä takia hieman kummastelin Cariadin pitämistä keski-ikäisen kallalaispariskunnan takapihalla). Jonkun eläkeikäänsä tulleen hevosen saatoinkin kuvitella Vernerin vanhempien mutaiseen huomaan, mutta parasta kilpaikäänsä eläville se oli kummallinen tallipaikkavalinta. Toisaalta, Vernerin oma ykkösratsu asui siellä (käytännön syistä varmaankin) ja Jusun Granni (ehkä vanhempia vastustavaa uhmaa?).
Jusu jos kuka olikin mielenkiintoinen. Olin matkalla valmentamaan juuri häntä, vaikka tytön suvun arvoisa matriarkka rouva Rosengård ei selvästikään arvostanut persoonaani – tai ylläni vellovia epäilyksiä sekä skandaalinvaaraa. Oli syy lopulta mikä hyvänsä, todennäköisesti tyttären suojeleminen, Susanne oli tehnyt kantansa hyvin selväksi. Epäilemättä myös Jusulle, minkä takia kummastelin valmennuspyyntöä aivan erityisesti.
Vihdoin käänsin autoni tielle, joka navigaattorin mukaan johti suoraan Runiaciin. Tallipihassa kuului koiran haukuntaa ja ehdin hädin tuskin autosta ulos, kun tutunnäköinen nainen tuli viereisen rakennuksen kulman takaa vastaan.
”Hei?” tämä tervehti kysyvästi.
”Etsin Josefinaa – siis Jusua ja Trinaa”, selitin.
”Ai! Siinä tapauksessa tuonnepäin! Talli on kenttää vastapäätä”, nainen ohjeisti, nyt hymyillen ja viereisen auton valot välähtivät ovien avautumisen merkiksi.
Kiitin kohteliaasti ja kävellessäni tallipihan poikki kasvot palasivat mieleeni. Nainen oli käynyt Auburnissa, Heidin kisahoitajana tietenkin.
Tallissa tuoksuivat puhtaat oljet ja suunnistin avoinna olevaa karsinanovea kohti.
”Hei”, tervehdin asiallisesti. Olin yhä ymmälläni Jusun motiiveista.
”Hei!” hento nainen tervehti takaisin. Hermostunut hymy halkoi kauniita kasvoja, kun tämä otti samalla ohjat Trinan kaulalta.
”Te olettekin jo valmiita”, totesin kyselemättä ja toivoin, ettei kaksikko ollut odottanut täysvarustuksessa ihan tuhottoman kauaa. En mielestäni ollut myöhässä, mutta eihän Jusun etuaikaisuudesta tiennyt varmaksi.
Katselin kiinnostuneena Trinaa, kultasävyistä voikkoa. Väri ei ollut missään nimessä suosikkini, mutta tamma oli silti mielettömän kaunis. Sillä oli jalopiirteinen, lempeä pää. Silmien katse oli ystävällinen ja päätä koristi säntillisen suora ja miellyttävän kapea läsi.
Tamma kulki maltillisena Jusun vierellä maneesiin, ja oli ihanaa tavata hötkyilemätön esteratsu. Jusu vihelsi ilmoittaakseen tulostamme maneesiin, mutta ei siellä ketään ollut. Estekalustoa oli jo kannettu maneesin keskelle, ja epäilin vahvasti valmennettavaani. Jusu ei arvatenkaan halunnut olla vaivaksi, tai sitten Heidin tallilla esteitä pidettiin nopeasti saatavilla aina. Niin tai näin, esteiden rakentaminen oli nopeaa.
Seurasin Jusun ja Trinan verryttelyä varsin vaitonaisena. Oli paljon helpompaa vain tarkkailla ensin ja neuvoa hieman myöhemmin, jos ja kun ratsu ei ollut itselle tuttu. Toisinaan oli hankalakin neuvoa, kun ei ollut kokenut hevosta selästä itse – näkemisestä nyt puhumattakaan. Mutta niin se usein yksityisratsujen kanssa oli, ja olin tottunut siihen.
”Liiku sen kanssa vähän reippaammin eteen jo heti aluksi”, sanoin sitten varovaisesti. Jusu totteli päättäväinen ilme kasvoillaan, ja Trinan takaosa aktivoitui sekunneissa. Tamma taisi toden totta olla melkoista miellyttäjätyyppiä. Juuri niin kuin Jusu oli tammaa kuvaillut.
”Käy vaan kaikki askellajit lävitse ja taivuttele aika paljon molempiin suuntiin. Tänään hypätään kaarevalla uralla.”
Taas lyhyt asiallinen nyökkäys ja tuumasta toimeen. Jusu oli heittämällä miellyttävin valmennettava jota olin ohjeistanut – sopivan vähäsanainen ja silti tottelevainen. Vaikka ehkä naisella oli taipumusta yliyrittämiseen, sitä täytyisi yrittää pitää silmällä.
”Noin, nyt se liikkuu eteen, eikä yhtään reippaampi tarvitse olla. Hellitä vain pohkeen paine heti kun se reagoi, jotta rentous säilyy”, sanoin. ”Ja käsi koko ajan hiljaa, vaikka saat toki kokeilla pidätteet. Oikein hyvä. Tolppien väleissä on vasta puomit, mutta tule ne kertaalleen molemmista suunnista tekemällä koko maneesin pituinen kiemuraura. Keskity tässä vaiheessa kouluratsastusmaisiin, pikkutarkkoihin teihin. Ei oikomista!”
Seisoskelin maneesin keskellä kädet valmentajamaisessa puuskassa. Jusu ratsasti eleettömästi ja Trina taipui tunnollisesti pohkeen ympärille. Yhteistyö vaikutti saumattomalta, eikä olisi uskonut, miten lyhyen aikaa nainen oli perheensä kasvattia ehtinyt ratsastaa.
”Sehän näytti helpolta! Teen niistä nyt ristikot, niin jatketaan leppoisalla korkeudella. Tule edelleen kolmikaarista kiemurauraa, nyt laukassa, ja lähesty esteitä suoraan. Esteen päällä laukanvaihto. Tilaa ei ole ihan liikaa, joten saat luultavasti koota jokaisen hypyn jälkeen.”
Hymyilin Jusulle valjusti, mutta varoin silti olemasta liian kiltti. Jouduin kovasti vastustelemaan ihmeellistä haluani käsitellä naista silkkihansikkain, vaikka samalla tiesin, että hevosasioissa Jusu oli tasan yhtä vahva kuin muutkin valmennettavani. Ehkä vahvempikin, vaikka kylläkin hirveän itsekriittinen.
Kokoaminen näytti helpolta. Jusun tarvitsi vain istua painavasti satulaan ja pidättää hellästi. Trina reagoi toivotusti ja säilytti vahvan laukan. Se näytti täydelliseltä hevoselta alkeisestekurssille, vaikka toki ratsastajan osaavuudella oli oltava vaikutuksensa. Trinan kanssa Jusu oli rento ja varma ratsastaja, hyväntuulinen.
”Edelleen vahvaa suorittamista! Hyvä! Vasemmassa kierroksessa se pääsi välillä heittämään takaosansa ulos, muuten todella oppikirjamainen linja. Ota ravin kautta käyntiin, niin nostan esteet.”
Tein jokaisesta kolmesta esteestä noin metrin pystyt.
”Okei, nyt pieni muutos linjoihin, vaikka esteet ovat samoilla paikoilla. Ei enää kiemurauraa, vaan kahdeksikkoa. Jyrkähköt kulmat jäävät pois ja taivutusta saa olla vähän koko ajan. Yritä kuitenkin suoristaa kahdeksikon lenkeissä olevien hyppyjen ajaksi, kun taas keskimmäistä estettä lähesty tarkoituksella vinosti: se tie saa olla lävistäjän myötäinen.”
Jusun ja Trinan suorittaminen oli mielettömän tarkkaa ja laukka hallittua. Trina liikkui iloisesti, muttei millään muotoa ryöstänyt.
”Okei, sujuu vieläkin niin hyvin ja maneesi on aika tilava, joten nostan esteitä vielä. Keskimmäinen saa olla kaksikymppinen, toiset kaksi noin metrikymmenen.”
Tai sitten kaikki pystyt olivat vähän sanomaani korkeampia, eihän sitä tiennyt. Viisi tai kymmenkin senttiä sinne ja tänne, Jusun ei tarvinnut tietää tarkasti.
”Täydelliselle suoristamiselle ennen ja jälkeen hypyn ei välttämättä jää paljoa tilaa, mutta yritä pääty-ympyröillä silti. Ajatuksena siis kaarre, suoristus, hyppy, suorana alas, kaarre ja lävistäjälle. Lävistäjällä ratsasta nyt selkeästi eteen, laukkaa saa jopa lisätä. Siellä lähestyminen saa edelleen olla tarkoituksella vino ja linja suora. Aloita kumpaan kiertoon vain, vaihdetaan kohta suuntaa.”
Jusu nyökkäsi taas keskittyneenä ja nosti laukan. Lisääminen keskellä sekoitti pikkiriikkisen ratsukon pasmoja, sillä Trinaa joutui ihan selkeästi ratsastamaan eteen. Kootumpi, rennompi laukka oli ollut enemmän sen mukavuusalueella. Myös lisäystä seuraava kokoaminen juuri ennen kaarretta aiheutti Jusulle päänvaivaa, sillä toiminta-aikaa oli todellisuudessa aika vähän. Reippaassa laukassa tiet olivat lyhyitä ja aiempaa isommat hypyt lyhensivät niitä entisestään.
Kuului kolahdus, kun takajalat hipaisivat kaukaa lähteneen hypyn jälkeen puomia toisessa päädyssä. Myös perään tullut hyppy lävistäjällä oli hätäinen ja Trina laskeutui ristilaukalle.
”Ei haittaa! Rauhoita laukka, vaihda se oikeaksi ja lähesty seuraavaa huolellisesti”, huudahdin, kun Trina pyöräytteli häntäänsä hermostuneena. ”Itse asiassa vaihda kierrossuuntaa ja rentouta laukka uralla. Sitten vielä viimeinen, onnistunut kierros. Lisää laukkaa lävistäjällä jos se tuntuu sopivalta!”
Pieni aikalisä oli selkeästi tarpeen, sillä ahtaalla kahdeksikolla tilaa korjauksille ei juuri ollut. Tai oli, muttei ihan siinä määrin, että Trina saisi luottonsa takaisin. Sitä paitsi: nyt ei haettu juuri ja juuri puhdasta seuraavaa hyppyä, vaan täydellistä harjoittelusuoritusta.
”Paljon parempi! Vielä muutama kierros kahdeksikkoa. Noin, hyvä lisäys ja sait sen silti hyvin kiinni! Ota vain jo sitten kevyttä ravia, anna venyttää kaulaa jos se haluaa”, selostin.
Trina laskeutui raville ja kävi alkuverryttelyyn verrattuna jopa pienesti kierroksilla. Intouduin analysoimaan puomin kolahdusta Jusun antaessa Trinan pään valua rentona alas.
“Kylläpä se ottaa herkästi itseensä. Korjaukset täytyy tehdä todella nopeasti ja laukka rauhoittaa – lisätessä sitä joutuu ratsastamaan sen verran eteen, että rentouden tavoittelu samanaikaisesti on paljon haastavampaa kuin hitaammassa tempossa”, arvelin. ”Teillä meni kuitenkin todella vahvasti, monelle ratsukolle noin lyhyet tiet aiheuttavat paljon enemmän päänvaivaa. Ehdit oikeasti suoristaa ennen ja jälkeen hypyn, mikä on tietysti ergonomisinta etenkin jos kyseessä olisi pituuseste. Sen kanssa hyvää ratsastettavuutta kannattaakin varmaan todella hyödyntää vauhdin sijasta, koska selkeästi ajan ratsastaminen vaatii sekä tammalta että ratsastajalta melko paljon energiaa. Sitä voitaisiin kyllä treenata ensi kerralla? Mikä fiilis jäi?” kyselin sitten varovasti hymyillen.
Jusu taputti Trinan kullanhohtoista kaulaa hellästi ja antoi tamman siirtyä käyntiin. Hyppyjä ehti tulla aika monta, ja siihen nähden puuskutus oli varsin vähäistä. Peruskunto oli ilmeisen vahva, vaikka toki tamman kaunis karva kiilteli hiestä.
Jusu oli sangen varovainen kommenteissaan, niin kuin luonteelle sopi. Hehkuttaminen olisi ollut omituista tältä ratsastajalta, vaikka takana olisi ollut voitokas maailmanmestaruusrata.
"Trina tuntuu... sopivalta", nuori esteratsastaja lausui harkiten, niin kuin olisi täysin hevosen ominaisuuksien ansiota, että valmennus oli sujunut hyvin. "Ja se sujuva eteneminen on kyllä haaste, tai kun se on vähän varovainen. Tai siis tosi."
Isabella nyökkäsi.
"Tiedetäänpä, mitä jatkossa treenaamme."

Isosisko auttaa, joulukuussa 2018. Vilhelmina kertoo: - kirjoittanut VRL-05265
Voi pientä Josefinaa, ressukkaa, joka oli sillä tavalla murtanut onnettomasti kätensä. Tietenkin oikean kätensä, jonka käyttökelvottomuudesta oli vielä enemmän harmia hänelle kuin vasemman. Minulle sisaren onnettomuus tarjosi mahdollisuuden palata hevostelun pariin, vaikkakin vain hetkeksi.
Olin kartanon musta lammas, sillä en ollut erityisen kiinnostunut ratsastamisesta. Pidin joistakin hevosista, mutta enimmäkseen en piitannut niistä eläinlajina taikka (este)ratsastuksesta urheiluharrastuksena. Oli ihan mukavaa käydä katselemassa varsoja, kun niitä minun vanhempieni luona syntyi, ja nimien ehdottelu oli mielestäni hauskaa. Varsat lakkasivat kuitenkin kiinnostamasta minua, kun ne kasvoivat ohi siitä suloisen sievästä ikävaiheesta, jossa niitä oli kiva katsella, ja saattoivat taas alkaa viehättää minua sitten, kun joku oli ne valmiiksi kouluttanut.
Sittenkään en pitänyt liian hyvistä hevosista. Sellaisista, joiden kanssa piti saada jotakin aikaiseksi. En minä halunnut saada talleilla aikaiseksi, halusin vain viettää aikaa, ja sitäkin sen verran kuin minua huvitti.
Josefinalle hevosenomistajuus sopi paremmin kuin minulle. Se ei muuta tekisikään kuin luuhaisi talleilla, jos saisi valita, vaikka ei se mikään kilparatsastaja kyllä ollut, niin kuin meidän rakas veljemme Alexander (jonka kyllä olisi kuulunut saada mustan lampaan arvonimi, jos me olisimme tavallinen perhe - niin huonokäytöksinen hän oli).
Tietenkin pikkusisko oli sydän syrjällään, kun ei kyennyt ratsastamaan. Ei vain siksi, että hän ikävöi satulaan, mutta jo siitä syystä, että hän oli juuri saanut ratsastettavakseen yhden niistä harvoista hevosista, jotka olivat tehneet muhunkin lähtemättömän vaikutuksen jo pikkuvarsana. Kas kun Josefina inhosi tuottaa pettymyksiä kenellekään. Ajatus siitä, että ihanan Trinan ystävällinen ja mukava Marjut-omistaja olisi jälleen pulassa hänen takiaan, oli siskosta aivan kamala.
Tarjosin apuani.
Miksikö? Siksi, koska olin avulias ja huolehtivainen ja mukava isosisko, ja siksi, että Trina oli kaunis ja miellyttävä hevonen, jonka selässä voisin mielelläni muistella niitä aikoja, kun vielä ratsastin säännöllisesti. Kilpailinkin, joskus, vaikka vähän sillä tavalla puolivillaisesti sitten kun tajusin, ettei minusta koskaan tulisi erinomaista, vaikka miten treenaisin. Ihan hyvä kuitenkin, sellainen, jonka otteita katsellessaan kenenkään ei tarvinnut häpeillä tai olla huolissaan.
Enhän minä nyt enää ollut ihan niin taitava kuin joskus olin ollut. Trinan selässä istuessani muistelin, miten luontevalta ratsastaminen oli ennen tuntunut. Nyt keho kaipasi hieman muistuttelua vähän kaikesta. Olihan tässä välissä vierähtänyt vuosia aika monta, ja niihin vuosiin oli sisältynyt paljon muuta elämää, kuten pari lasta. En ollut entiseni.
Trinakaan ei enää ollut se varsa, joka oli telminyt synnyintilansa laitumilla. Ei se ollut edes se ruipelo pikkuhevonen, joka oli lähtenyt uuteen kotiin, eikä nuoruudenvireä kilpahevosentaimi, jonka olin joskus kilpailuissa nähnyt.
Se oli aikuinen hevonen, kiltti ja miellyttävä, osaava ja yhteistyökykyinen. Pidin siitä. Ratsastin sillä pari-kolme kertaa viikossa tai miten nyt satuin ehtimään, kun Josefina-raasu paranteli murtunutta raajaansa. Leikin mielikuvitusleikkiä, jossa olin todella tehnyt paluun hevosten maailmaan. Mitä jos ratsasteluni eivät jatkossa rajoittuisikaan niihin joulupäivän ratsastuksiin ja muihin satunnaisiin maastolenkkeihin lapsuudenkodissa käydessäni? Jos kuitenkin ratsastaisin taas, ihan oikeasti.
Ja, kun en enää muutaman viikon Trinalla ratsasteltuani keksinyt mitä mielenkiintoista sen kanssa tekisin, tiesin, etten kuitenkaan tekisi sitä paluuta. Tämä harrastus ei ollut minun intohimoni, vaikka Trina tekikin sen hyvin miellyttäväksi ja mukavaksi.

26.01.2019 - Lauri Merikannon valmennusviikonloppu Auburnissa kirjoittanut VRL-08817 & VRL-05265
Valmentajan kirjoittamaa:
"Sinä taisit olla eilenkin hyppäämässä, eri ratsulla tosin?" Lauri totesi mietteliäänä tunnistaessaan ratsastajan voikon satulassa. Isabellankin mies tunnisti, vaikka tätä ei ollut näkynyt perjantain ryhmissä.
"Lämmitellään tänään puomeilla", Lauri jatkoi yksinpuheluaan ja viittoi puomien suuntaan. Niitä oli päädyssä puoliympyrän kaarelle muotoiltuna viiden puomin viuhkana sekä molempien pitkien sivujen keskellä kolmen puomin erissä.
Ravissa ratsukoiden tuli olla äärimmäisen tarkkoja puomien keskelle ratsastamisesta.
"Aktiivisempi ravi, Jusu, se jyrää puomit mukanaan", Lauri huomautti ja kävi nostamassa pitkien sivujen puomien toiset päät ylös sokeripaloilla. "Seuraavan kerran tulet suoristamaan ne itse."
Laukkaa varten Lauri pidensi kolmen puomin settien välit.
"Jos ratsastatte ne viuhkalla keskelle puomeja, niiden väliin ei pitäisi jäädä askeleita. Isabella ainakin saa ratsastaa sitä ensin vähän eteen, tuolla tätilaukalla ei kannata yrittää."
Koska viuhka oli Laurin kokemusten mukaan kääntämistä, katsetta, esteen keskelle ratsastamista ja ulkoapuja kehittävä tehtävä, mies nosti verryttelyn jälkeen viuhkan puomit kannattimille niin, että ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen puomi nousi pystyksi.
"Mikään ei muutu", mies murahti ja jäi odottamaan, suoriutuisivatko naisten ratsut viuhkasta ensiyrittämällä.
Isabellan ratsu oli suoriutui, koska nainen ratsasti laukkaa, mutta Jusun ratsu ei suoriutunut.
"Tule heti uudestaan. Sun täytyy saada ulkopohje läpi, koska nyt se yrittää valua ulos eikä se veny jos tie kärsii", Lauri ohjeisti. Toisella yrittämällä homma toimi, mutta varmuuden vuoksi molemmat saivat tulla ympyrän vielä pari kertaa pykälän isommilla esteillä.
Välikäyntien aikana Lauri rakensi pitkän sivun puomeista ruotsalaisen okserin ja tasaokserin. Tehtävänä oli tulla lyhyemmällä tiellä ruotsalaiselle okserille, jatkaa päätyyn ympyrälle, hypätä viuhka ja jatkaa toiselle pitkälle sivulle huomattavasti pidemmällä lähestymisellä tasaokserille.
"Tulkaa kerran tällä vajaalla metrillä, nostan sitten", Lauri totesi tasaokserin vieressä seisten.
"Se oli Isabella ok noin, mutta koeta toisella rundilla suoristaa se nopeammin okserille, että saat keskittyä lähestymiseen. Nyt se jäi vähän oman onnensa nojaan."
"Sehän alkaa Jusu herätä tähän päivään. Pidä tuo laukka ja hellitä sitä okseria kohti."
Toisella kierroksella molemmat okserit olivat reilusti yli metrisiä. Viuhkan esteet säilyivät 70-90 senttisinä ja Lauri otti puomit pois pystyjen väleistä. Mies seurasi Isabellan ratsastusta vakuuttuneena, kommentoiden kuitenkin naisen sukellusta tasaokserille.
"Voisit tulla tuon jälkimmäisen okserin vielä kertaalleen, nostan kohta", Lauri huikkasi naisen perään ja nyökkäsi Jusulle. Voikon hypyt olivat terävöityneet ja ratsastaja sen satulassa pysyi tyynenä.
"Jusu se oli sujuva. Aika hidashan se edelleen oli, mutta onneksi nyt ei ratsastettu aikaa vastaan. Sulle riittää."
Isabella ja Ankka tulivat esteen vielä vähän päälle 120 korkeudella.
"Se hyppää hyvin", Lauri myönsi ja hymyili itsekseen. Kimo edusti juuri sentyyppistä ratsua, jota mies arvosti: sillä oli liikettä, hyppykapasiteettia ja järkeä. Niine ajatuksineen Merikanto päästi ratsut jäähdyttelemään ja lähti kohti loungea kahvin toivossa.

Ratsastajan kuittaus:
Lauantaiaamu oli koittanut aika varhain, koska mun oli pitänyt ajella eestaas, jotta saisin Trinan Orijoelta Kallaan ajoissa kello yhdeksän alkavaa valmennusta varten. Myöhästyminen ei tullut kuuloonkaan, koska se olisi ollut noloa ja epäkohteliasta (ja Matilda Tammilehto olisi purrut multa pään irti jos mä olisin pilannut sen huimalla vaivalla suunnittelemat aikataulut). Musta tuntui, että mun silmissä oli vielä valmennuksen jälkeenkin ripaus unihiekkaa jäljellä. Saattoi se toki olla maneesin pohjamateriaaliakin, sillä Lauri Merikanto oli totisesti pistänyt Isabellan ja mut hommiin. Hiekka oli pöllynnyt ja hiki virrannut.
Trina oli hypännyt hyvin, ja mulla oli ollut yllättävän tyyni olo siihen nähden, että se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kuukausiin, kun estekorkeus ylitti metrin. Mä pystyin ratsastamaan ihan rauhassa enkä tehnyt hirveästi hätiköityjä ratkaisuja. Mun ratsu hyppäsi varovaisesti, mutta odotti mun apuja eikä viitannut niille kintaalla (kyllä, Granni, ajattelin juuri äsken sinua ja pyöräytin silmiäni). Trinan kanssa mua ei pelottanut, että se ryskäisi esteistä läpi ja mä joutuisin kosketuksiin maankamaran kanssa.