Elokuun ensimmäinen päivä oli pilvinen ja vähän myös sateinen. Heräsin torstaipäivään aamulla aikaisin kuudelta, kun puhelimeni herätyskello pirahti soimaan ilkeästi kesken herkullisen unen. Huoneeseeni tuli jo hieman aamuista valoa ulkoa, koska en ollut ehtinyt etsiä sopivia pimentäviä verhoja. Olin muuttanut kyseiseen vuokrahuoneeseen vasta viime viikonlopun aikana. Paljoa minulla ei ollut tavaraa sinne tuotavaksi, koska huoneen edukkuuden takia olin ilomielin karsinut entisen yksiöni tavaroita.

Koko vuokrahuone oli oiva onnenpotku. Etsin Kainuun seudulta muutenkin sopivaa vuokrakämppää alkavien hevostalouden opintojeni takia. Siinä ihan puskaradioiden kautta löysin Jipun, joka oli laittanut ilmoituksen alivuokralaisten etsimisestä. Talo sijaitsi Vaahterapolun ratsastuskoululla, joten se todellakin oli suuri winwin. Etsin nimittäin myös ihka ensimmäiselle hevoselleni, Bessielle, myös tallipaikkaa ja hitsi vie, kun sainkin sen vielä samalle tontille kanssani. Siihen loppuisi puolen tunnin ajomatkat tallille. Kaiken lisäksi Jipulla oli myös tallityöntekijöiden haku päällä, enkä olisi ensimmäinen opiskelija, joka aloittaisi osa-aikaisena opiskelujeni ohella.

Todellinen lottovoitto siis.

Tänään tapahtuisi paljon. Ensin olisi lyhyt aamuvuoro Jeritan kanssa. Normaalia rauhallisempi aamuvuoro, kun tuntihevoset olivat vielä loppuviikon lomalla laitumillaan. Tulevana viikonloppuna olisikin kuulemma oikea rumba saada lauma takaisin talliin. Muuttaisin myös tänään Bessien talliin. Tamman nykyinen talli sijaitsi Vientareelta vähän päälle tunnin päässä, joten olin vain tyytyväinen, ettei matkaa tarvitsisi ajaa tätä useammin. Olin varmasti yhtä hermostunut muutosta kuin Bessie, joka oli kovin herkkä, eikä ollut vielä päässyt tottumaan kunnolla tilapäiseen kotitalliinsa. Kunhan saisin tamman Vaahterapolkuun, me emme muuttaisi pitkään aikaan. Se oli varma.

Kävin tekemässä valtaamassani yläkerran kylppärissä aamutoimet ja sen jälkeen puin tallivaatteet päälle. Eli mustat legginsit, joissa oli puhelimelle hyvä tasku, ja viileän ilman takia vedin suosiolla paksumman hupparin pääni ylitse. Vaaleat hiukseni kiedoin ponnarille ranteessani roikkuvalla lenkillä. Hyppelehdin portaat alakertaan ja suoraan keittiöön. Jippu oli tehnyt säännöt selväksi: älä koske kaljoihin. Selkis.

Muuten me vielä kaiveltiin yhteisiä jääkaappisäännöksiä. Tällä hetkellä olin lastannut omani jääkaapin ylähyllylle, josta nytkin otin jogurtin ja kauramaidon. Keitin vain itselleni kahvia, koska tiesin Jipun nukkuvan tänään pitkään. Sekin oli naisen yksi säännöistä: älä vittu metelöi ennen kuin oon hereillä. Selkis sekin. Söin jogurtin sillä aikaa, kun kahvi tippui ja kaadoin sen Marimekon neljän desin mukiini, johon lorautin kauramaitoa päälle. Latasin vielä keittimen Jipulle valmiiksi. Olin näiden parin päivän nähnyt minkälainen aamuherääjä nykyinen vuokranantajani oli, joten se oli ehdoton varotoimi.

Lipitettyäni kauramaidolla laimennetun kahvini, laskin mukin tiskialtaan viereen ja menin kiskomaan jalkaani eteisessä olevat entiset valkoiset tallilenkkarit. Kello oli lähemmäksi seitsemän, joten Jerita olisi pian tallilla. Kahta minuuttia vaille seitsemän, valkoinen auto kaarsi kuraisena pihaan ja minua muutaman sentin lyhyempi blondi nousi autosta ulos.

”Oot ärsyttävän ajoissa siihen nähden, että asut tontilla”, nainen ilmoitti heti.
”Sori?”

Jerita huitaisi kättään ja meni tallin oville kaivellessaan samalla avaimen takkinsa taskusta. Kuuntelin mitä Jerita puheli aamun tehtävistä. Puhetta tuli taas niin paljon, että pelkäsin osan menemän itseltäni täysin ohitse.
”Yritä olla ripeä, mut en odota sulta vielä paljoa”, Jerita sanoi saman asian, kuin ensimmäisenä aamuna ja nyökkäsin.
Kunhan Jerita oli saanut laitettua pannullisen kahvia tippumaan taukohuoneen keittimellä, me lähdettiin tekemään ensimmäiset hommat eli ruokkimaan hevosia. Onneksi yksityistenomistajat olivat laittaneet hevostensa heinät ja aamumössöt valmiiksi, joten tehtäväksi jäi vain mössöjen turvotus ja heinien jako. Kunhan ruoat oli jaettu myös pikkutalliin, me istuttiin Jeritan kanssa taukohuoneeseen juomaan kahvia ja lörpöttelemään.

”Sä voit viedä Bambun”, Jerita sanoi, kun lähdimme kuskaamaan hevosia tarhoihin. ”Se on mun ja ainut ori täällä päätallissa. Jippu kutsuu mua sen takia kermaperseeksi, kun en halua sitä siirtotalliin. Miksi mä jaksaisin raahata sinne kaikki kamppeet joka kerta, jos ne voi sijaita ihan vieressä?”

Naurahdin hieman. Jeritalla oli kuulemma myös toinen hevonen tallissa, mutta Liti oli varsa yksivuotias ja palaisi orilaitumelta elokuun lopussa. Kuulemma se asui vielä siirtotallissa.
”Mä aion muuttaa sen kanssa tänne, kunhan aloitetaan ratsukoulutukset. Sanoi Jippu ihan mitä haluaa”, Jerita uhkasi.

Joten mä menin päätallin syrjäisimmässä sijaitsevan karsinan luokse ja löysin sieltä voikon orin. Bambu höristi korviaan, kun tuuppasin oven auki ja rapsutin sitä tuttavallisesti kaulalta. Sain orille helposti riimun päähän ja lähdin viemään sitä kohti tarhaa. Ihastelin Bambua, kun se lähti ravaten tarhansa toiseen päähän ja ilmoitti kansalle olevansa ulkona. Siinä oli kyllä komea ori.

Parin yksityisen ponin jälkeen, olimme hevosten ulosviemisessä valmiina ja silloin Jippu asteli talosta ulos.
”Huomenta”, hän tervehti. ”Mites teillä menee?”
”Hyvin”, vastasin ja vilkaisin Jeritaa. ”Ainakin toivottavasti.”
”Joo, ihan hyvin”, Jerita nyökkäsi. ”Mä haen traktorin, niin saadaan laitumelle vedet.”

Olin jo aivan uuvuksissa, kun saimme kaikki hommat tehtyä ja Jippu sanoi mun päivän olevan siinä. Kiittelin Jeritaa päivästä ja suuntasin talolle syömään lounasta. Pikaisen ruokailun jälkeen, olin jo menossa autolleni. Se oli sininen Volvo XC60, jonka ostossa oli ollut isä mukana. Minulla ja vanhemmillani oli tapana tehdä mahdollisimman järkeviä ostoksia, aivan sama tulisiko se sitten hieman kalliimmaksi. Auto ei ollut kovinkaan halpa, mutta tulevaisuuteen juuri oikeanlainen, kunhan saisin itselleni tarvittavan ajokorttiluokituksen kopin vetoa varten. Silloin minun ei tarvitsisi turvautua toisiin, jos haluaisin liikkua Bessien kanssa johonkin.

Tänään koppia tulisi vetämään valmentajani Irma. Irma oli vähän päälle nelikymppinen nainen, joka asuu hevostensa kanssa entisellä tallillani. Hän oli myös suuri apu ensimmäisen hevoseni löytämisen kanssa, joten halusin pitää kynsin ja hampain kiinni yhteistyöstämme. Aivan sama tarkoittiko se sitä, että Irman käynnit Vaahterapolkuun tulisi jatkossa maksamaan minulle enemmän. Ajoin vajaan tunnin matkan tallille, jossa olin vielä vähän aikaa sitten vuokrannut puoliveriruunaa, Harria. Harrin kanssa olin päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan, kun sen omistaja oli saanut jälkikasvua. Nykyisin ruuna asui Etelä-Suomessa.

”Moi”, tervehdin Irmaa, joka odotti jo tallinpihassa.
”Heippa.”

Pienten kuulumisten vaihdon jälkeen, nappasimme Irman hevoskopin Volvon perään ja istahdin jännittyneenä pelkääjän paikalle. Bessien tavarat olisivat jo valmiina pakattuina tallilla – osan tavaroista olin tuonut jo eilen – joten reissun ei pitäisi olla turhan pitkä. Nykyinen Bessien tallipaikka sijaitsi pienellä yksityistallilla, jossa ei ollut edes maneesia. Olisi kiva päästä syksyä vasten treenaamaan maneesilliseen talliin.

Irma taiteili auton ja trailerin tottuneesti tallinpihaan, jonka jälkeen raahasimme kaikki loput tavarat Volvon peräkonttiin ja trailerin toiseen puoleen. Sen jälkeen, kävin hakemassa Bessien tarhasta. Ruunivoikko tamma nosti hieman katsettaan, kun pujahdin aidan välistä. Sain sen kyllä kiinni, mutta sisälle talliin me mentiin vauhdilla. Taputtelin Bessietä kaulalle, kun päästin sen karsinaan. Tammasta huomasi kilometrien päähän, että se oli jännittynyt ja tiesi jotain tapahtuvan.

”Saadankohan me sitä koppiin”, pohdiskelin Irmalle, kun täytin matkaa varten heinäpussia.
”Totta kai saadaan.”

No, ei se helppoa ollut. Bessie ei olisi millään halunnut nousta koppiin, jossa vielä oli toisella puolella tavaraa, eikä hevoskaveria. Rapsutin Bessietä lohduttavasti turvasta, kun Irma nosti kopin takarampin ylös.
”Sit matkaan, tyttö”, sanoin tammalleni.

Seurasin koko ajomatkan Bessietä kopin kamerasta ja matkaan päästyämme, tamma onneksi ei ollut ainakaan ulkoisesti enää niin järkyttynyt.
”Huh, se pärjää ihan hyvin”, totesin enemmän itselleni.
”Sä taidat enemmän jännittää loppupeleissä”, Irma naurahti.
”Voi olla”, myönsin.

Ajomatka Vaahterapolkuun ei olisi voinut tuntua yhtään pidemmältä, mutta viimein kurvasimme tallipihaan. Irma pysäytti auton lähelle ovia, josta saisin tavarat lyhyimmän matkaa varustehuoneeseen.
”Se tulee sitten vauhdilla”, varoitin Irmaa, joka laski takarampin, kun itse vaihdoin tamman riimuun ketjun tilalle narun.
”Joo”, Irma huikkasi takaisin.
Heti tuntiessaan takapuomin puuttumisen, Bessie lähti vauhdikkaasti ulos. Pidin tiukasti kiinni narusta ja tulin parhaani mukaan yhtä vauhdikkaasti. Päästyäni maantasalle, nappasin narusta tiukemmin kiinni ja pysäytin hermostuneen Bessien.

”Soo”, silitin sitä kaulalle.
Me käyntiin kävelemässä hetki tallipihalla – Bessie lähinnä tanssahteli – jonka jälkeen vein tamman sisälle talliin. Olin lähettänyt Jipulle ennakkovaroituksen tulostamme ja nainen oli käynyt hakemassa viereisessä karsinassa asuvan Dropin sisälle. Bessie pääsisi vielä tänään pihalle, mutta saisi olla vielä sen aikaa sisällä, että purkaisimme auton. Järjestelisin kyllä tavarat myöhemmin paremmin, jotta Irma pääsisi mahdollisimman pian takaisin kotiin.

Myöhemmin illalla olin saanut kaikki Bessien tavarat järjesteltyä paikalleen. Olin tavannut muutaman yksityisenomistajankin ja vaihtanut pari sanaa. Bessie oli myös haettu tarhasta sisälle. Se oli ollut levoton pihalla hetken aikaa, mutta rauhoittunut sitten hetkeksi syömään heiniä. Nyt vein vielä tammalle iltamössöt karsinaan.

”Moi!” joku huikkasi, kun astuin ulos karsinasta.
”Hei”, vastasin kääntyessäni katsomaan puhujaa.

Puhuja oli mua lyhyempi kiharapäinen tyttö, jolla oli vihreät silmät. Oli vaikea arvioida, oliko tyttö minua paljonkin nuorempi, samaa ikää vai vain lapsenkasvoinen ollakseen paljonkin vanhempi.
”Mun nimi on Lea”, hän kuitenkin ojensi kätensä.
”Mä olen Ronja”, vastasin ja tartuin tarjottuun käteen.
”Aah, Jerita puhuikin susta vuoronvaihdossa. Ei olla vielä törmätty kunnolla, kun oon tehnyt iltatallia, mutta mä oon täällä kanssa töissä.”

Hymyilin. ”No, sitten me varmasti törmäillään useastikin”, naurahdin.
”Joo, ja meidän hevoset onkin myös naapureita”, Lea kertoi.
”Sä omistat Droppin?” kysyin, johon Lea nyökkäsi. ”Se vaikuttaa kivalta ponilta.”
”Noh, sitä se kyllä on”, Lea naurahti. ”Pirteä tapaus. Ja oletan, että toi uusi on sun?”

Vilkaisin Bessietä ja nyökkäsin.
”Sen nimi on Bessie. Aika herkkis ja tota… mä aika lailla vasta ostin sen.”
”Mm. Toivottavasti teillä lähtee sujumaan.”
”Toivotaan”, naurahdin.

Siitä parin vaihdetun sanan jälkeen, Lea lähti jatkamaan iltatallia ja mä suuntasin talolle. Jippu vielä myös tallitöiden parissa, joten suihkun jälkeen istahdin itsekseni alakerran sohvalle. Iltapala sylissä laitoin Maxilta pyörimään Olympialaisten estejoukkuekarsintaa. Ehkäpä me vielä joskus oltaisiin Bessien kanssa tuolla tasolla.

Mitä ihmettä oikein olin ajatellut? Se oli päässäni soima lause, kun pakkasin kisareissukamppeita hevosrekan kyytiin. Olin jo täysin unohtanut ilmoittaneeni itseni ja Bessien Hankoon kisoihin. Olisin varmaan perunutkin jo osallistumisen, kun me vasta muutettiin perjantaina, mutta Jerita sai ylipuhuttua. Tietenkin se sai. Jerita oli luvannut auttaa Bessien kanssa ja pitää minun hermoni paikallaan. Hänen ansiostaan olin saanut Bessielle myös karsinapaikan heti sunnuntaista alkaen, kun kenttäkisat starttaisivat huomenna.

Hankoon oli myös muita lähtijöitä tallista, mutta he ilmoittivat olevansa omakyytiläisiä. Ilmeisesti muuten menisi kaikkien osallistumiset ja matkaamiset turhan ristiin. No, Jeritan Bambun ja minun Bessien lisäksi samaan rekkaan tuli myös Lukaksen Valkyrie. Tapasin Lukaksen nyt vasta toista kertaa ja mies… noh, vaikutti hieman ylimieliseltä ja ohjeisti kovinkin mielellään asioissa, mitä tein kuulemma väärin.

”Jätä Ronja nyt jo rauhaan”, Jerita oli joutunut lopulta puuttumaan tilanteeseen ja jatkoi siitä minun onnekseni sanaharkkaansa.
Valkyrie sen sijaan oli ihana tamma, jota mielelläni rapsuttelin.

Joten siis vuokrarekkaan oli lastattu kolmen hevosen viiden päivän tarpeet, ja saatoimme lähteä melkeinpä kahdeksan tunnin ajomatkalle. Jerita ja Lukas jakoivat ajovuorot keskenään. Itse istuin koko ajan kuskin vieressä, joka ei varsinaisesti ollut ihan se mukavin paikka. Jerita ja Lukas keskustelivat keskenään välillä aika kiihkeästikin. Varsinkin silloin kun Jerita oli ajovuorossa ja Lukas oli jatkuvasti huomautteleva apukuski. Jerita ei varsinaisesti kovinkaan hyvin sulattanut asiaa.

En siis todellakaan voinut olla yhtään kiitollisempi, kun viimein rekkamme saapui Kultasaaren Kartanolle. Jerita oli huolehtinut jo etukäteen kaikki tarpeelliset ja paikka oli hänelle tuttu, joten rekka löysi itselleen sopivan kolon. Lukas oli myös ilmoittanut, ettei todellakaan nukkuisi rekassa tai varsinkaan teltassa, mitä oltiin kutsussa ehdotettu vaihtoehtona. Mies oli kuulemma tehnyt kaikkensa, että sai Majatalosta itselleen huoneen.

”Sillä on kahden hengen huone”, Jerita oli kertonut. ”Mä menen pitämään sen kurissa, niin sä saat rekan itsellesi.” Onneksi. Olin varautunut kyllä myös, että joutuisin pystyttämään teltan pellolle.

Otimme hevoset yksitellen pois rekasta. Bessie oli rekan keskellä, joten Jeritan talutettua Bambun ulos, otin Bessien. Laitoin sille ensin suitset päähän ja riisuin kuljetussuojat rekassa, ennen kuin talutin sen ulos. Melkein sain juosta tamman perässä. Pää korkealla ja sieraimet suurina, Bessie katseli uutta maisemaa. Silittelin sitä rauhoittavasti kaulalta.
”Hyvä tyttö.”

Lukaksen saatua vielä Valkyrie ulos rekasta, me käytiin kolmisin hetki kävelemässä ympäriinsä, ennen kuin etsimme hevosten karsinat. Valkyrie ja Bessie olivat aivan vieretysten, mutta Bambu oli orina syrjäytetty muualle. Hoidimme kaiken tarpeellisen rekasta hevosten karsinoille, jonka jälkeen kello olikin jo aika paljon. Lukas ja Jerita lähtivät Majatalolle siinä vaiheessa, kun lupasin antaa hevosille niiden iltaruoat.

***

Seuraavien päivien aikana Kultasaaren kartanolla oli aikamoinen hulina. Kilpailuviikko alkoi kenttäkisoilla, jossa maanantaina oli helpoimpia luokkia. Maanantain luokat olivatkin lyhyet vain yhden päivän. Lukas ja Valkyrie tekivät starttinsa päivän toisessa luokassa, eikä se lähtenyt kovin hyvin. He saivat koulusta vain 30%, kun Valkyrie otti muutaman yllätyskyykyn, eikä Lukas meinannut saada palettia enää takaisin kasaan. Sama homma jatkuikin heidän osalta esteradalla. Kielto ja kaksi puomia toi heille 12 virhepistettä, joten maasto-osuudelle lähtiessä, heillä ei ollut enää mitään toivoa. Sieltäkin he saivat este- ja aikavirheiden jälkeen 37 virhepistettä, joten sijoitus tippui oitis luokan hännille.

Jeritalla ei mennyt sen paremmin CIC3-luokassa. Siinä missä omatoimisesti paikalle tullut, Jesse, veti loistavan suorituksen, Jerita oli luokkansa viimeinen. Oikeastaan mikään heidän osuutensa ei mennyt putkeen ja sen myös näki Jeritan naamasta. En uskaltanut puhua oikeastaan kummallekaan, joten siirryin hiljaa takavasemmalle ja menin sen sijaan onnittelemaan kolmanneksi sijoittunutta Jesseä.

Päivien aikana olin myös käynyt Bessien kanssa useasta kävelemässä maasta sekä selästä alueella. Luokkien ulkopuolella olin tehnyt tammalle tutuksi kenttää, missä esteluokat kisattaisiin, jottei se saisi sitä aivan hermostuneeksi. Minusta tuntui, että useamman päivän kisapaikalla oleskelusta oli todellakin hyötyä meille meidän ensimmäisenä kisapäivänä. Irma oli ajanut aivan meitä varten Hankoon, ja onneksi niin. Mahassani velloi hermostuksen perhoset, kun letitin Bessien harjaa meidän kisapäivän aamuna.

”Huikkaa, jos tarvitset apua”, Jerita sanoi, kun ilmestyi karsinalle.
”Joo. Mun tarvitsee mennä pian kävelemään rataa.”
”Voin varustaa sen”, Jerita lupasi ja myönnyin.

Jeritan jäädessä varustamaan Bessietä, kävin rekassa vaihtamassa kisavaatteet ylleni ja lähdin kävelemään rataa Irman kanssa. Irma antoi hyviä neuvoja ja yhdessä pohdittiin, miten minun kannattaisi yrittää valita reittini. Tässä vaiheessa, kun kilpailut olivat meidän ensimmäiset, olisin vain tyytyväinen, jos pääsisimme maaliin saakka. Joten valitsimme Irman turvallisimmat reitit ja lähtisin ratsastamaan puhdasta rataa.

Kaiken ollessa kunnossa, Bessien oltua varusteissa, nousin satulaan Jeritan punttaamana. Meillä oli molemmilla ykköset päällä. Olin päättänyt olla juuri se hifistelevä hevosenomistaja, jolla oli omia varusteita myöten kilpailuihin säästellyt varusteet. Bessiellä oli pinkki blingbling otsapanta suitsissaan, musta aivan uusi ja käyttämätön pitkän mallinen korvahuppu ja vaaleanpunainen satulahuopa. Itse olin kanssa yhtä blingiä, kun kisakypärässäni oli ruusukultaista blingiä ja mustassa kisatakissa pinkit koristenauhat. Meidät siis varmasti huomasi jo kaukaa.

Ennen kuin pääsimme Bessien kanssa verryttelyyn, Jerita lähti meidän kanssa kävelemään. Pidin tanssivan Bessien koko ajan tuntumalla, eikä ollut yhtä tai kahtakaan kertaa, kun me tehtiin jonkin sortin piruetti. Jeritalla oli onneksi mukana riimunnaru, jotta saisi tarvittaessa Bessien kiinni. Verryttelyssä otin Irman ohjeiden mukaan muutaman hypyn ja kävimme vielä ennen suoritustani radan läpi.

Sitten koitti sen hetki. Meidän ensimmäisen yhteisen kisastartin aika. Hetken mietin, saisinko edes happea ja luvan antama vihellys meinasi jäädä itseltäni kuulematta. Näytin vielä viimeisen esteen Bessielle, ennen kuin nostin laukan ja lähdin kohti ensimmäistä estettä. Hetken luulin jo unohtaneeni, miten rata meni.

Parin ensimmäisenä jännittävän hypyn jälkeen, kaikki lähti kuitenkin soljumaan. Me ylitettiin este toisen perään ilman suurempia epäröintejä. Siitä oli epäilemättä hyötyä, että me oltiin oltu useampi päivä etukäteen paikalla. Ainoa puomi tuli alas kolmanneksi viimeisellä esteellä, mutta ai jumalauti, kun olin tyytyväinen päästyämme maaliin.

”Mahtavaa”, taputin Bessietä kaulalle, kun ratsastimme ulos kentältä.
”Hienosti”, Irma kehui.

Lopputuloksena me oltiin jopa kuudensia. Turvallisesta reitistä huolimatta me ratsastettiin nopeasti, jonka ansiosta sijoitus tuli.

Onneksi olin ajatellut, miten olin ajatellut ilmoittautuessani Kultasaaren kisoihin.

Aikaisin lauantaiaamuna Bessie lastautui traileriin punarautiaan Nasan viereen. Hetken epäröinnin jälkeen, tamma tuli sisään ja sain naksautettua kuljetusriimunvarren kiinni nahkaiseen riimuun. Taputin ja kehuin Bessietä, jonka jälkeen pujahdin ulos trailerin sivuovesta. Bessie iski oitis hampaansa heinäverkkoon. Bessie lastautui selvästi paremmin, kun trailerissa oli joku muukin, joten onneksi Bea lähtisi myös mukaan kisaamaan ylläpitohevosensa kanssa.

Aikaisin lauantaiaamuna Bessie lastautui traileriin punarautiaan Nasan viereen. Hetken epäröinnin jälkeen, tamma tuli sisään ja sain naksautettua kuljetusriimunvarren kiinni nahkaiseen riimuun. Taputin ja kehuin Bessietä, jonka jälkeen pujahdin ulos trailerin sivuovesta. Bessie iski oitis hampaansa heinäverkkoon. Bessie lastautui selvästi paremmin, kun trailerissa oli joku muukin, joten onneksi Bea lähtisi myös mukaan kisaamaan ylläpitohevosensa kanssa.

”Saitko sen takapuomin?” huikkasin tytölle.
”Joo, se meni hyvin.”
”Onko nyt kaikki?” Aron Jesse kysyi.
”Pitäisi olla”, vastasin.
”Jeps”, oli Bean vastaus.

Meillä ei ollut Bean kanssa kummallakaan sopivaa ajokorttia – Bea nyt muutenkin oli vielä alaikäinen – joten me oltiin saatu Jessestä meille kuski. Sillä oli lapsivapaa viikonloppu, joten miksei se viettäisi sitä kuskaamalla paria nuorta kisoihin. Varsinkin, kun Jesse kisaisi Tonnerren kanssa vasta huomisen luokissa.

”Voidaanko pysähtyä hakemassa Noccoo?” Bea kysyi.
”Mikset ostanut valmiiksi?” tuhahdin.
”Koska mä unohdin”, Bea pyöräytti silmiään ja avasi takapenkin oven.
”Katsotaan”, Jesse vastasi, kun nousi kuskinpaikalle.

Istahdin auton etupenkille ja asetin trailerikameran niin, että näin sen varmasti. Bessie ja Nasa olivat hyvä matkustuspari. Jesse starttasi auton ja lähti liikkeelle. Ajoimme hetken matkaa vain radio pauhaten, kunnes Jesse kysyi, haluaisiko Bea yhä ne Nocconsa. Sen takia me sitten pysähdyimme ensimmäisen kerran huoltoasemalle. Bea kävi hakemassa energiajuomansa ja Jesse kävi nappaamassa kahvin mukaan. Itse vahdin hevosia ja tarjosin molemmille porkkanan palat, ennen kuin matkamme sai jatkua.

Pääsimme perille Liekkijärvelle hyvissä ajoin ennen minun ja Bean luokkaa. Jesse taiteili kopin tottuneesti sopivalle paikalle ja käski meidän käydä hoitamassa ilmoittautumiset, kun hän vahtisi hevosia. Palasimme hetken päästä Bean kanssa kansliasta trailerille, jossa Jesse jutteli parasta aikaa parin tuttunsa kanssa. Eivätkä he olleet ainoat, jotka huikkasivat miehelle tervehdyksensä. Selkeästi Jesse oli ihan tuttu hevospiireissä. Hoitaessani Bessietä trailerin vieressä, olin näkeväni myös Jessen tytön piipahtamassa.

Keskityimme tiukasti Bean kanssa kummatkin omiin juttuihimme. Herätys oli ollut sen verran aikainen, etten ollut jaksanut letittää Bessien harjaa. Sillä oli jo suitset ja korvahuppu, joten vain laitoin suojat ja satulan sekä martingaalin paikalleen.

”Voi nyt vittu”, kuulin Bean kiroavan, kun hän kaivoi auton takakonttia.
”Mikä hätänä?” kysyin.
”Unohdin meidän satulahuovan.”
”Minähän kysyin, oliko kaikki”, Jesse murahti.
”No, silti mä unohdin”, Bea tiuskasi.
”Voit lainata mun valkoista”, kerroin. ”Otin varmuuden vuoksi toisenkin mukaan.”

Kävin etsimässä tavaroistamme valkoisen kisahuovan ja ojensin sen Bealle, joka kiitti mutisten ja palasi varustamaan Nasaa. Kiinnitettyäni vielä kisanumeron meidän toiseen suklaan väriseen kisahuopaan, Jesse lähti kävelyttämään Bessietä, jotta pääsisin vaihtamaan loput kilpailuvaatteet. Kiskoin auton vieressä saappaat tennareiden tilalle ja vedin mustan kisatakin päälle. Kypärä vielä päähän ja sitten kävelemään rataa.

Verryttelyn alkaessa, nousin jakkaralta Bessien satulaan ja taputin sitä kaulalle. Me oltiin luokan toisia lähtijöitä, joten pääsimme heti verryttelyalueelle. Bessie otti paria tanssahteluaskelta, kun pyysin sitä raviin. Ravasimme kentän pari kertaa ja sitten nostin laukan. Jesse oli avuliaasti neuvomassa verryttelyalueen vieressä niin minua kuin myös Beaa, jonka startti olisi heti meidän jälkeen. Pudotimme Bessien kanssa verryttelyssä kaksi kertaa puomin ja kerran kielsimme.

”Vou!” huudahdin, kun Bessie heitti jarrut kiinni ennen hyppyä.

Mahassani muljahti ja pelkäsin kaiken olevan pilalla. Jokin jännitys muutti entistä suurempana mahani pohjalle, kun ohjasin Bessien pois esteen luota.
”Se tietää sinun jännittävän”, Jesse kertoi. ”Vedä happea ja laske kymmeneen. Tule sitten uudestaan.”
Nyökkäsin miehelle ja tein mitä hän käski. Taputin Bessien kaulaa ja ohjasin sen uudelleen hyppyyn. Tällä kertaa emme kieltäneet tai pudottaneet puomia. Huh, hyvä, se sai minun puolestani riittää ja hidastin Bessien käyntiin. Taputin sitä kaulalle ja seurasin, miten Bea otti Nasan kanssa vielä viimeisiä hyppyjään.

Luokkamme aloitti nuori poika hauskan värisellä ponillaan. Heillä ei mennyt kovin mairittelevasti, vaan tiputtivat kolme puomia. Poika näytti hieman itkuiselta, kun ratsasti ulos kentältä. Tunsin uuden jännityksen mahassani, kun ratsastin Bessien kentälle. Kävin näyttämässä sille parit esteet, tervehdin tuomareita ja kuulin vihellyksen. Näytin vielä viimeisen esteen loppuun, jonka jälkeen nostin Bessiellä laukan ja lähdin kohti ensimmäistä estettä. Selvisimme siitä hyvin. Bessie tuntui virkeältä, kohotti päätään ja loikkasi seuraavan esteen ylitse. Kolmas este laittoi tamman hieman kyttäämään, mutta kehotin sitä vain eteenpäin.

Kauhuskenaarioissani olin jo tässä vaiheessa tippunut itse satulasta, mutta niin vain ruunivoikko herkkistammani hyppäsi kaikkien esteiden ylitse puhtaasti. Olin siihen ihan sika tyytyväinen, kun ratsastin sen kohti uusintaa. Emme ottaneet mitään suuria riskejä, vaan keskityin yhä puhtaaseen suoritukseen. Ikävä kyllä tässä vaiheessa Bessie alkoi jo hieman väsyä ja tiputimme yhden puomin, mutta se ei minua haitannut. Olimme ratsastaneet hyvin ja Bessie sai valtavat kehut, kun hidastin sen radan jälkeen käyntiin.

”Onnea”, toivotin Bealle, kun hän ratsasti Nasan radalle.
”Kiitti, teillä meni tosi hyvin.”
”Kiitos.”

Ratsastin Bessien vähän matkan päähän kentästä ja laskeuduin alas satulasta. Taputin sitä kaulalle samalla, kun nostin jalustimet ylös.
”Onneksi olkoon”, Jesse sanoi, kun löysi meidät. ”Ei kannata laittaa vielä pois. Te varmasti sijoitutte.”
Naurahdin. ”Me startattiin toisena. Siellä on vielä monta ratsukkoa jäljellä.”

Kävelytin Bessietä tallialueella, kunnes koko luokkamme oli ohitse. Me tosiaan sijoituimme ja kapusin uudelleen Bessien selkään. Palkintojenjaossa otin hymyillen ruusukkeen vastaan. Bessie oli varmasti saanut hepulin, jos se olisi laitettu suitsiin roikkumaan, joten päätin pyytää sen ihan käsiini. Pidättelin tanssahtelevaa Bessietä ja taputin sitä kaulalle, ennen kuin päästin sen laukkaamaan kunniakierrosta tumman orin perässä.

Viimein vasta paljon myöhemmin, me oltiin saatu hevoset uudelleen traileriin, tavarat takaisin autoon ja auton nokan takaisin kohti Vientaretta. Bea mökötti takapenkillä, kun he olivat Nasan kanssa tiputtaneet kaksi valitettavaa puomia perusradalla. Itse olin taas niin puhki kaikesta, että nukahdin hyvin pian.

126. tilaisuus, pisteet 67.40, KTK-II palkinto
Kaunis väritys. Kaula ja ylälinja lihakseton ja hieman alikehittynyt. Jyrkkä lapa. Melko siistit jalat.

Rasmus saapui valmentamaan täsmällisesti kello neljältä. Keskelle päivää he olivat Josefinan kanssa ajoittaneet omien hevostensa treenejä ja ruokatauon, ja nyt päivä jatkui vielä hetken verran ulkopuolisten treenaajien kanssa. Be Less oli nätti hevonen, joka kuitenkin kävi tänään kovin kierroksilla. Ehkä sitä hermostutti uusi paikka, ehkä sen ratsastajaa jännitti - yhtä kaikki, alusta alkaen tavoitteeksi otettiin rentouden ja keskittymiskyvyn löytyminen. Alkuvalmennusta sävyttivät muutamat säikähdyspinkaisut, ja sitten pari epävarmuuskieltäytymistäkin, mutta Rasmuksen olemuksessa ei näkynyt minkäänlaista epäluottamusta siihen, etteikö ratsu rauhoittuisi.
Ja rauhoittuihan se, lopulta. Ronjan elekielessä näkyi selkeä rentoutuminen, kun Bessie alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että oli täysin ratsastettavissa eikä kyttäillyt jatkuvasti ympäristöään pelottavien asioiden varalta.
"Sillä on hyvä hyppy", Rasmus kehui, "ja laukka."
Laadukas ja herkkä hevonen varmasti haastaisi Ronjaa jatkossakin, mutta mutkaisten polkujen päästä voisi löytyä mitä palkitsevin onnistuminen.