Aconcagua

Sonan päiväkirjaa voit lukea suoraan täältä!

30.7.2021 Auburn Estate PJ'21 tuotosluokka 120cm - sijoitus 12/26 lue kommentit

Mahanpohjassa kipristeli, kun katsoin vielä maasta Grand Prixin osallistujien suorituksia. Hitsi, että esteet näyttivät isoilta. 120cm, joka minun oli tarkoitus aivan pian hypätä näytti näihin nähden ristikoilta. Tämä oli Pariisin SIM Jumping Weekin jälkeen isoin tapahtuma, johon koskaan olin osallistunut.

Tunnelma oli niin erilainen. Vaikka Auburn Estate oli itsessään itselleni jo tuttu paikka, olihan vanha ponini asunut naapuritallissa Kaajapuroilla. Silti jokaisen tällaisen suuren tapahtuman myötä koko paikka tuntui vieraalta. Kaikkialla oli niin juhlallista, eikä Sokan siskokset tehneet koskaan mitään huolimattomasti. Jokainen yksityiskohta oli mietitty huolella.

En varmaan koskaan tottuisi tähän. Onneksi olin yrittänyt laittaa realiteetit ja faktat pöytään. Meillä Sonan kanssa oli hyvin vähän yhteistä kokemusta. Minä en osannut vielä kovin hyvin hallita tammani näppäimiä. Olinkin varmaan täysi seinähullu, kun olin ilmoittanut meidät väkisin Power Jumpeihin. Aivan seinähullua. Varsinkin, kun Sona oli sellainen tamma, joka ei pelännyt näyttää luonnettaan. Siksi olin sitonut punaisen nauhan sen häntään.

Ratsukko kentällä teki puhtaan suorituksen ja taputin muiden mukana. Olisikohan minulla koskaan taitoa tai kanttia hypätä noin vaativia esteitä? Kauhistelin jo itsekseni radan kolmoisrataa. Sona oli tuntunut valtavan vahvalta tänään jo aikaisemmin. Me oltiin käyty aamusta pienellä verryttelyllä, jolloin meno oli ollut hirvittävää. Sona oli tosiaan erilainen kuin entinen ponini Dino. Päivistä ei koskaan tiennyt.

Luotin kuitenkin itseeni, että saisin tammani radalle riittävästi kuulolle. Viimeksi toukokuussa kisasimme Auburnissa ensimmäisissä kisoissamme. Silloin jollain ihmeen ilveellä me voitimme luokkamme. Muistan miten sain siitä lisäbuustia yhteistyöllemme, mutta pian Sona pamautti minut takaisin maanpinnalle.

"Hanne, nousetko jo selkään?" ystäväni Ella tuli paikalle.

Käännyin katsomaan blondia ystävääni, joka piteli Sonaa riimunnarussa. He olivat käyneet hieman kävelemässä ennen kuin nousisin verkkaa varten selkään. Olin todella iloinen, että ystäväni oli lähtenyt kanssani Norjasta saakka mukaan auttamaan. Myös sen takia, että hänen oma elämänsä oli hieman sekaisin, niin irtiotto arjesta oli kohdillaan. Ella saisi muuta ajateltavaa ja minä saisin apua Sonan kanssa.

Ella oli myös letittänyt Sonan harjan, jossa nyt oli huomattavasti siistimmät nystyrät. Jos minä olisin ne tehnyt, niin joka toinen olisi ollut isompi.

"Mm, joo", vastasin ajatuksissani ja siirryin kiristämään mustan estesatulan vyötä. "Älä hermoile", Ella sanoi kannustavasti. "Hyvin se menee ja ainakin saatte lisää kokemusta." "Väkisinkin vähän jännittää", naurahdin. "Haha, se kuuluu asiaan."

Vedin pari reikää vyötä kireämmälle ja pyyhkäisin vielä mustasta estehuovasta olemattoman pölyhiukkasen pois. Ella piteli Sonaa sen aikaa, että pääsin kiipeämään selkään. Ponkaisin maasta satulaan, joka narahti vielä hieman uutuuden kankeutta. Pujotettuani toisen jalustimen jalkaani, kokosin ohjat ja tarkistin vielä selästä kaiken näyttävän hyvältä. Mustan tamman karvapeite kiilteli kivasti auringossa. Kisanumeromme 156 oli kiinnitetty huopaan ja suitsissa roikkui pieni onnenkoru, jonka Ella oli väkisin halunnut meille ostaa.

Ellakin suoristi vielä maasta käsin korvahuppua ja seurasi meitä sitten verryttelyalueelle kentälle. Siellä oli jo muutama ratsastaja. Muun muassa minulle tuttu Matilda Tammilehto tammallaan Zelialla, joka suorittaisi myös 120cm radan. Matildalla oli keskittynyt ilme, eikä hän edes huomannut tervehtivää nyökkäystäni.

Tilavalla kentällä sai hyvin tilaa ratsastaa. Eilisen paahteen jälkeen päivän pilvisyys oli hieman virkistävää. Sonakin oli sen myötä paljon vireämpi, joka toi verryttelyyn omat jännityksen hetkensä. Päätin ottaa pari ylimääräistä hyppyä, kun ensimmäiset hypyt menivät hieman penkin alle. En päässyt mukaan, pidätin liikaa tai olin muuten turhan epävarmana selässä.

"Nyt näytti kivalta", Ellakin kehui viimeisen hypyn jälkeen.
"Ja tuntui", sanoin pysäyttäesäni Sonan naisen viereen. "Taidan jättää tähän, että jää hyvä fiilis."
"Hyvä idea. Starttasitteko toisina?"
"Kyllä, hitsit, olisin ollut kiva katsoa enemmänkin muiden suorituksia."
"Höh, keskity vain omaasi", Ella torui.
"Mm, joo", naurahdin.

Ei mennyt kauaa, kun esteet oli laskettu oikeaan tasoon ja tauko luokkien välissä oli ohi. Siirryimme Sonan kanssa kentälle kävelemään, kun Matilda ratsasti suorituksensa Zelian kanssa. Kauhistelin yhä kolmoissarjaa, joka ei näyttänyt olevan helppo edes edellä mainitulle ratsukolle. Taputin vireää Sonaa kaulalle, kun meidät kuulutettiin.

"No, niin syteen tai saveen, nyt mentiin", yritin rohkaistua.

Tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Ensimmäinen este läheni. Punavalkoiset puomit tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Sona nosti korvansa ylös, nosti päätään ja innostui. Se oli valmis.

2.8.2021 - sileävalmennus kirjoittanut Icarus osana kenttävalmennusryhmää

Ryhmässä oli kaksi tammaa, jotka kulkivat legendaarisella joko/tai-vaihteistolla. Bumilla osuivat tähdet kohdilleen, ja niin Aconkagkaurguallakin — pimeälle puolelle.

Se tumma, FI-autolta näyttävä suhru joka syöksyi pitkin kenttää, oli oikeasti oldenburg. Aconkagkaurgua, jonka nimeä Icaruksen kieli ei kahden kerran jälkeen osannut enää muodostaa ja uudelleennimesi sen "Mustaksi", oli aikamoisella tuulella. Paha sanoa aiheuttiko sen kelmeä sadesää, uusi paikka, uudet hevoset, kenties kaikki yhdessä, mutta siinä oli Hannelle tekemistä saada tamma pysymään edes puoliksi omassa kuplassaan. Vuoroin hirtti kaasu kiinni, vuoroin valmentajan takin lepattavat liepeet olivat hyvä syy tehdä täysi U-käännös, väliin piti ehtiä myös vahtimaan silmä kovana muita hevosia.

Lopulta Icarus passitti Mustan kentän toiseen päätyyn laskemaan rauhassa kierroksiaan. Kun kaksi muuta ratsukkoa värkkäsivät omia tehtäviään, Hanne etsi keskiravia ja otti tammaa osa kerrallaan takaisin planeetalle. Avotaivutuksella kulmasta, voltti, sulkutaivutuksella ulos. Sama uudestaan, uudestaan ja uudestaan, sitten vielä toiseen kierrokseen. Avotaivutus kulmasta, voltti, sulkutaivutuksella ulos. Namaste.

Kun ensimmäinen valmennus oli loppuverryttelyjä varten taputeltu, oli Hannen ratsu vasta parhaimmillaan. Kaikki ylimääräiset höyryt oli saatu ulos, ja tamma näytti siltä että milloin ne varsinaiset tehtävät alkavat? Mihin te kaikki esteet olette piilottaneet?

"Mustalla on kyllä ilmavat ja vahvat liikkeet, notkealtakin vaikuttaa. Tämänkaltaisina päivinä sitä kannattanee nähtävästi vain verrytellä sileäntyöskentelyyn vähän enemmän... Kunto ainakin riittää," Icarus summasi. Tammassa oli hieman täysverimäistä säpäkkyyttä.
Tai hieman ja hieman...